Nine Inch Nails (USA)

Trent Reznor kumppaneineen otti heti alussa jäähallin yleisön niskalenkkiin Somewhat Damagedin tahdittamana. Vastarinta oli turhaa. ”Get up you fucking pigs!” Reznorin ei täytynyt toistaa itseään: yleisö oli täysin palkein menossa mukana ja jäähalli raikui.

Lavalla ei nähty samanlaista toimintaa kuin vaikkapa vuoden 1994 Nine Inch Nailsin keikalla, joka oli tuhoamisvimman ja hulluuden äärimmäinen tiivistymä. Silloin kyytiä saivat niin soittimet kuin soittajatkin. Tiistai-iltana riehuminen oli lähinnä kitaristi Aaron Northin ja Reznorin toimialaa. Aivan keikan alkumetreillä, Piggyn raikaessa, North otti ja juoksi yleisön sekaan. Basisti Jeordie White oli oma hillitty itsensä, kuten myös rumpali Josh Freesekin. Ehkä A Perfect Circle oli opettanut herrat vähäeleisempään toimintaan. Ja White on varmaankin saanut oman osansa mylläämisestä Marilyn Mansonin kanssa maailmaa kiertäessään.

Nine Inch Nails on yhtye jonka repertuaarilla on luultavasti pirullisen vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, heittää huonoa keikkaa. Tuona tuulisena iltana kuultiinkin pääasiallisesti vain hittejä Pretty Hate Machinesta lähtien pian julkaistavaan Year Zeroon saakka. ”A pleasant suprise”, tuumaili Reznor kokiessaan yleisön energisen reaktion illan ohjelmaan. Ajoittain yleisön pauhu oli aivan mielipuolisen kovaa. Bow down before the one you serve. Käskystä!

Yhtyeen uudempi materiaali ei saanut aivan samanlaista suoraa palautetta kuin vanhat ikivihreät Closer, Eraser ja muut. Eikä oikeastaan ihme, niistä tuntuu puuttuvan se tietty itseinhon ja välinpitämättömyyden luoma raivokkuus, josta bändin aiempi materiaali on hitsattu kasaan. Uudempi materiaali toimi hyvinä suvantokappaleina. Ja hyvä niin. Lastin aikana minäkin mietin josko istumakatsomoamme tarkkailleen järjestysmiehen ohitse onnistuisi juoksemaan. NIN ei nimittäin ole istumamusiikkia. Paitsi joillekin se näytti olevan. Katsomoni oli näes täynnä ihmisiä jotka olivat tulleet katsomaan keikkaa ilmeisesti eri firmojen korruptiolipuilla. Kun muu jäähalli tuntui saavan kollektiivisen epilepsiakohtauksen, nämä ihmisrobotit istuivat aivan hiljaa paikallaan.Miksi sitten edes vaivautuivat paikalle, siinäpä pähkinä purtavaksi. Näinpä samassa katsomossa ensimmäistä kertaa läppärin yleisön mukana. Tosin kyseessä taisi olla median edustaja.

Koskaan en ole nähnyt lavalla niin paljon savua kuin tuona iltana Helsingin jäähallissa. Valaistus oli suhteellisen hillitty ja rakennettu hyvällä maulla spottien varaan. Ainoat hieman suuremmat ratkaisut olivat lavan perällä olleet kapeat valotaulut jotka silloin tällöin heräsivät henkiin. Lavan yläpuolella roikkui viisi lamppua joita soittajat ajoittain laittoivat heilumaan. Nerokasta ja toimivaa. Lisäksi Reznorilla oli oma spottimies lavan edessä. Tämän tehtävänä oli pitää Reznor valokeilassa oikeilla hetkillä.

Bändi veti noin puolentoista tunnin keikan. Aivan varma en voi tästä olla sillä kuten hyvää keikkaan kuuluu, ajantajuni katosi jonnekin. Encorena kuultiin se vanha kunnon Hurt. Kun bändiltä löytyy sellainen biisi encoreksi kuin Hurt, voi yhtye soittaa koko illan esimerkiksi Popedaa ja saada kaiken anteeksi. Vaikka Cashin versio samaisesta kipaleesta on vähintäänkin puhutteleva, toimii alkuperäinen allekirjoittaneeseen kuin miljoona volttia. Oli hauska huomata, että herkkien biisien aikana kännyköiden näyttöjen nostaminen päiden päälle näyttäisi ohittavan suosiossa sytkäreiden sytyttämisen. Viimeisenä biisinä kuultiin Head Like a Hole ja jäähalli räjähti vielä viimeisen kerran.


Livestä levyyn - Nine Inch Nails: Year Zero –levyn ennakkokuuntelu 4.huhtikuuta 2007, Ravintola Inferno

Nine Inch Nailsin levy-yhtiön järjestämän Year Zero -levyn ennakkokuuntelun perusteella en arvostanut uutta Halo-sarjan jatkajaa juuri lainkaan. Infernon tukkoinen äänentoisto ei auttanut asiaa. NIN:n tavaramerkki, raivokkuus, tuntui loistavan poissaolollaan. Levy kuulosti yksinkertaisesti kovin tylsältä ja kliiniseltä. Biitit olivat simppeleitä luuppeja ja bassoraidat toivat ajoittain mieleen Marilyn Mansonin alkutaipaleen. Lieneekö Mansonin bändissä aiemmin bassottelun lomassa hittejä tehtailleen Jeordie Whiten liittyminen NIN-sirkukseen ollut tässä osallisena, mene ja tiedä.

Vaikka elektrovaihteen silmään pistäminen onkin Reznorilta rohkea veto, saattaa se kuitenkin ajaa ne Downward Spiralia ylistävät massat vielä sitäkin kauemmaksi mitä edellinen julkaisu, With Teeth, tuntui tehneen. Toisaalta on hyvä pitää mielessä mitä yhtye on aiemmin julkaissut. Reznorin poika on kuitenkin onnistunut tekemään niin käsittämättömän monta tajunnanräjäyttävää rallia, että olettaisi hänen oppineen hittien salatun kaavan. Mutta kuinka monta Closeria maailmaan oikein mahtuu? On aika kulkea eteenpäin.

NIN on tehnyt elektrolevyn perinteisillä soittimilla höystettynä. Year Zero on tarkoituksella tehty niin kovin kliiniseksi, minimalistiseksi ja monotoniseksi. Siitähän elektrossa on kuitenkin kyse. Kuten yleensä kaikissa Halo-julkaisuissa, myös Year Zeron saundit on hiottu viimeisen päälle. Analogisten syntetisaattorien pulputus ja vuosikymmenten takaiset rumpusaundit ajavat asiansa.

Näin hieman levyä sulatelleena voisi sanoa, että itselläni oli aivan liian suuret odotukset tätä kiekkoa kohtaan. Levynähän se on hyvä. Nine Inch Nailsin levynä taas keskinkertainen. Ehkä se saa kuitenkin ajan myötä samanlaisen suosion kuin yllättävän vähäistä huomiota saanut Fragile.

Teksti: Teemu Purhonen, kuvat: Kari Koivistoinen