05.04.2007
Pikku-Torre/Turku
Huhtikuun alun säväri-ilta osui tällä kertaa torstaille, kun pääsiäinen pääsi myllertämään perinteistä kuun ensimmäinen perjantai -aikataulua. En tiedä, oliko kyseessä käynnissä oleva paastonaika vai poikkeava viikonpäivä, mutta ruoka ei tällä kertaa ollut tarjolla. Vastapainona Flavour Of The Month-klubilla oli toisaalta tällä kertaa peräti kolme esiintyjää. Näiden elementtien kamppailu johti valitettavasti siihen, että illan väkimäärä pysyi melko alhaisena.
Soitto alkoi kello 23:n aikaan Minidriverin voimin. Keikka oli tiettävästi kokoonpanon ensiesiintyminen, vaikka osa jäsenistöstä olikin tuttuja naamoja mm. Ben´s Diapersista. Ryhmän anti kävi melko pian selville; ei mitään uutta auringon alla. Verraten jenkkisävyistä, kitaravetoista rokkia tarjottiin tuskastuttavan pitkän setin verran. Monissa kohdin biisit sisälsivät näppäriä sovituskoukkuja, mutta kokonaisuus uhkasi hukkua lievään mitäänsanomattomuuteen. Soinnista ja livetilanteesta nousi mieleen tietty äijämäisyys, joka ei kuitenkaan pystynyt välittämään ainakaan allekirjoittaneeseen sellaista aitouden tunnetilaa, joka parhaimmillaan on tällaisen musiikin ehdoton suola. Kun lisäksi Panu Jaakkolan (laulu ja kitara) lauluskaala oli hyvin kapea ja melko epävireinen, jätti bändi melko valjun maun. Ystäväni sanoja lainaten: ”Harvat sitä pyörää uudelleen keksivät, mutta olisihan se kivaa, jos se edes rullaisi.”
Leaky Solesin aloittaessa näytti tiuku jo puoltayötä. Kolmikon maanläheinen sointi koostui ainakin tällä kertaa yksinomaan laulun, akustisen kitaran ja komppikaksikon symbioosista. Ja toden totta, Janne Rinne (laulu ja kitara) kykeni loihtimaan akustisestaan hyvinkin erilaisia vivahteita ja instrumentaalisesti kuunnellen trion äänimaailma oli mukavan monisävyinen. Perusvire oli toki edelleen melko eteerinen kitarapoppailu, mutta lievää rosoisuuttakin kuultiin juuri soitannollisella puolella. Vastapainona näyttäytyi sama seikka, joka muistui mieleen jo entuudestaan: vokaaliosuuksien variaatio kun on muuten tyylikkäissä kappaleissa harmillisen vähäistä. Kun skaala on kapea ja melodiakulut toistavat itseään, katoaa hienojen biisien puhti pahasti. Tunnelma oli kuitenkin kohdallaan ja bändistä välittyi jälleen hyvin sympaattinen kuva. Keskiluokkaisen kakaran tilitys (Rinteen sanoin) taitaa osua pistävästi 95%:in Suomen poppareista. Bändin vanhempaan materiaaliin kuuluva Footprints osoitti edelleen elinvoimaisuutensa ja erottui edukseen aavistuksen tasapaksusta joukosta. Leaky Solesin pikkunättiyden soisi kyllä naksahtavan edelleen seuraavalle tasolle.
Viimeisenä esiintyjänä kuultiin Tolbiacia. Tällä kertaa Veli Kauppisen (laulu ja kitara) sooloprojektina tunnettu viritelmä esiintyi perinteisenä triona, kun basson varressa toimi Samuli Toivonen (basso ja taustalaulu) ja rumpujakkaralla istui joka soppaan lusikkansa työntävä Janne Lastumäki. Tolbiacin poppiksen lokeroiminen johonkin genreen tuntuisi sen luokan haasteelta, että taistelu tuulimyllyjä vastaan on voitonvarma yritys siihen verrattuna. Joissain kohdin käytiin lähes funkin porteilla asti, kunnes äkkiä olikin siirrytty bändin itse lanseeraamaan teenjuontiheavyyn. Siis tuhoon tuomittua kaiken kaikkiaan. Bändiä/projektia/henkilöä/meininkiä ei – yhtä kaikki – ole syytä ottaa kovinkaan vakavasti. Kieli poskessa mennään, vaikkakin kiistämättömällä tyylillä.
Velvet Underground -taustoitukset yhdessä Born Under a Mirrorballin Gloria Gaynor -viittausten kanssa kutkuttavat ainakin hyväntuulista kuulijaa, ja biisien vilpittömyys on jotenkin käsinkosketeltavaa. Valitettavasti Kauppisen flunssa verotti laulusuoritusten tasoa, mutta kaikki mikä hävittiin lauluilmaisussa, saatiin takaisin toinen toistaan sekavammissa välispiikeissä. Jopa vakavasävyinen For My Dead Friends sai melko ironisen alkupuheensa. Ilta tarjosi myös suomenkielistä antia, kun Tolbiac esitti mahtavan Purkkaa-kappaleen sekä Regina-lainan Olisitko sittenkin halunnut palata? Flunssasta, keskeytyneistä ja keskeytetyistä biiseistä ja kaikesta muusta huolimatta oli ilo ja onni olla kuulemassa tätä kaikkea.
Kolmen bändin FOTM todisti, että määrä ei todellakaan aina korvaa laatua. Liian pitkä setti keskinkertaisuutta ei taatusti jätä kuulijaan positiivista muistijälkeä. Toisaalta tuli jälleen kerran todistetuksi, että esiintyjän luoma läsnäolon tunne on ainutlaatuinen voima elävässä musiikissa. Keikat eivät todellakaan ole pelkkää suorittamista. Myöhäiset soittoajat pistivät ymmärrettävästi nyppimään monia kuulijoita, ja jotkut lähtivätkin jo ensimmäisen esiintyjän jälkeen.
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
