00.04.2002
Wigwamin vuonna 1971 ilmestyneellä Fairyport-levyllä ei ole itselleni elämää suurempaa merkitystä. Sen kuuleminen ei juurikaan vaikuttanut elämänasenteisiini tai muovannut käsitystä musiikista, eikä se myöskään kerro mitään omasta elämästäni. Klassikon levystä tekee se yksinkertainen seikka että kyseessä on mielestäni 70-luvun parhaan suomalaisen bändin paras levy.
Niin, paras nimenomaisesti tällä hetkellä. Suosikki-Wigwam-levyni saattaa jonain toisena päivän olla nuorekasta intoa uhkuva Hard’n Horny tai trippaileva Being. Wigujen tunnetuin ja ilmiselvin valinta klassikoksi, Nuclear Nightclub, ei kovankaan yrityksen jälkeen ole noussut näiden rinnalle – en tiedä miksi, ehkä se jonain päivänä sen vielä tekee. Tästä ryhmästä Fairyport on siis osoittautunut omaksi suosikikseni - ehkä viimeisin niitti tähän on levyn uskomaton monipuolisuus ja pinnan alta löytyvä värien maailma, josta rehellisesti voi jokaisella kuuntelukerralla ammentaa jotain uutta.
1970-luvun alussa progressiivinen rock koki todellista huippukauttaan. Englantilaiset mammutit Pink Floyd, Genesis, Yes, Van Der Graaf Generator ja King Crimson julkaisivat tuolloin parhaat levynsä ja niiden virkistävä vaikutus rantautui kotimaahamme asti. Teemalliset albumit, instrumentaation tekninen taituruus pitkine jamitteluineen ja sinfoniaanisine paisutteluineen tuntuvat joidenkin mielestä nykyään huvittavilta ylilyönneiltä, mutta omalla tavallaan tämänkaltainen ”anti-rock” ravisteli luutuneita ajatuksia siitä että kaikki kolmen minuutin haamurajan ylittävä musiikki oli turhaa. Se todisti että kestolla ei ole mitään tekemistä laadun kanssa ja että jazz-tai klassiset-elementit voidaan naittaa rock-musiikkiin ilman väkinäistä teennäisyyttä.
Fairyportilla soittaa Wigwamin ”oikeaksi” kokoonpanoksi ristitty nelikkö: suomalaistunut britti Jim Pembroke, jehovaksi hurahtanut Jukka Gustavson, mainioita soololevyjä sittemmin julkaissut Pekka Pohjola sekä jo edesmennyt rumpali Ronnie Österberg. Biisientekovastuu jakautui kolmen ensiksi mainitun kesken aika lailla tasan. Pembroken traditionaalisemmat sävellykset bongaa levyltä melko helposti, mm. kaunis Lost Without A Trace ja kulmikkaasti groove How To Make It Big In Hospital eroavat roimasti Gustavsonin abstraktista kosketintaiteilusta. Jos tiettyä kohokohtaa lähtee levyltä hakemaan, on se kuitenkin Pohjolan zappamainen Hot Mice, lyhyehkö fiilistely veikeine rytmivaihdoksineen ja elokuvamaisine tunnelmineen.
Loven katalogista huolehtiva Siboney julkaisi pari vuotta sitten Wigwam-levyt uudelleenmasteroituina versioina. En ole tätä Fairyportin versiota vielä saanut käsiini, mutta jos harkitsette levyn hankintaa suosittelen joko alkuperäistä vinyyliä tai tätä uutta laitosta. Vuonna 1990 julkaistu cd-painos kuulostaa ainakin omissa stereoissani auttamatta tunkkaiselta, vaikken mikään hifisti olekaan.
Jari Jokirinne
