17.03.2007
Nosturi/Helsinki
Hardcore on fyysinen kokemus. Vaikkei viettäisikään keikkaa pitin ytimessä, saa lattian laitamillakin osansa lihallisuudesta. Kyynärpäätä kylkeen, pahimmassa tapauksessa jalkaa naamaan. Hiki lentää, verikin. Lauantaiehtoo Helsingin Nosturissa pisti miettimään musiikin konkreettisempaa vaikutusta ihmiseen, kun kaksi kotimaista nuoremman polven yrittäjää ja yksi ruotsalainen äärimusiikkiveteraani tahdittivat lihan sinfoniaa.
Illan ensimmäinen esiintyjä oli kaakon kulmalta kotoisin oleva Worth the Pain. Lappeenrantalaispoppoo punkkasi metallisesti, mutta lava tuntui kavereille ehkä hiukan liian isolta. Bändin riffivetoinen ja pomppiva hardcore kuulosti melko mukiinmenevältä vielä tässä vaiheessa iltaa. Soitto oli kelpoa, mutta laulaja Joonaksen vokaalit olivat hiukan liian yksiulotteiset. Mätössä oli kuitenkin sen verran potkua, että tanssilattialle muodostui harva mutta sitäkin riehakkaampi pitti. Kymmenkunta nuorempaa metelinystävää tarjosi Worth the Painin soittaessa komean koreografian, jossa raajat heiluivat ja luut kolisivat.
Pojasta polvi... korkeammalle nousee, tai ainakin jalkaterä. Energinen pomppiminen oli hienoa katseltavaa, mutta jossain määrin käsittämätöntä. Ehkei olisi pakko ottaa salin toisesta päästä vauhtia ja juosta päistikkaa vasten pitin – jonka reunat siis olivat lähes seinustoilla – reunalla seisoskelevia pahaa-aavistamattomia päin. Henkilökunta antoi teinien riehua pahimmat angstit pois, mutta puuttui onneksi parin väkivaltaisemman idiootin toilailuihin. Toivottavasti lensivät pitkässä kaaressa pihalle. Sitkeitä olivat, perkeleet.
Toinen esiintyjä, Helsingin Downstairs, ei saanut liikettä aikaan kuin nimeksi, mutta musiikki oli mielenkiintoisempaa. Blood Brothersin tyyliin porukalla oli lavalla kaksi synaa, joita laulaja Asmo ja kitaristi Topi sormeilivat silloin kun ehtivät. Downstairsin musa oli poukkoilevaa ja kekseliästä, mutta kovin lämpimäksi se ei vielä tässä vaiheessa puolityhjää keikkamestaa saanut. ”Liian emoa!”, huudettiin katsomosta, ja Asmo tuntui itsekin olevan sitä mieltä että alarappulaiset olivat turhaan Nosturissa pilaamassa kivan hardcore-illan. Ei nyt sentään, älkääkä helvetissä anteeksi pyydelkö. Tämän bändin esitystä katseltiin rauhassa seisoskellen ja kappaleiden jälkeen kohteliaasti taputtaen. Itse kukin taisi odottaa illan pääesiintyjää lavalle, ja ilmassa oli selvästi patoutunutta energiaa ja purkautumatonta sähköä.
Raised Fistin saapuessa lavalle koko yleisö syttyi liekkeihin. Tätä oli nähtävästi odotettu, mikä myös tehtiin bändille selväksi. Muutaman lauseen tuttavallinen esittely, hieman suomea englannin sekaan ja sitten räjähti. Musiikki iski kuin taivaalta tippunut pommikuorma. Ääriään myöten täynnä ollut Nosturi oli yhtä heiluvaa massaa, jossa yksilöillä ei ollut väliä, ainoastaan liikkeellä. Rauhallisia paikkoja saattoi löytää sivustoilta, baarin puolelta ja parvelta, mutta parhaimmillaan meininki oli keskellä lattiaa. Vellova ihmismassa oli fyysisyydessään aivan jumalattoman komeaa katseltavaa. Vielä kun soundtrackinä oli tiukasti soitettua pätevää piiskausta, kokemus oli totaalinen. Tilaa akrobaattiliikkeille ei ollut, sillä jo pystyssä pysyminen kysyi sen verran keskittymistä ettei ylimääräinen riekkuminen ollut mahdollista. Eikä tosin olisi ollut tilaakaan.
Korkealle loikkivat myös veteraanit lavalla. Eihän hooceeta seisoskellen voi soittaakaan, mutta hyppimisessäkin on eroja. Raised Fistin pojat pomppivat korkealle ja liikkuivat sen verran paljon hekin, että hiki näytti tulevan myös artisteille. Ilman paitaa soittanut, laulaja Allen tavoin selvää suomea välillä solkannut Marco näytti kiiltelevän hiestä heti alkusekunneista lähtien. Eivätkä liioin kakkoskitaristi Daniel, basisti Josse ja rumpali Matte säilyneet kuivin kainaloin loppuun asti. Ja jos bändi oli musiikillisesti ja lavaliikkeissään eloisa, liikkui päänkin sisällä jotain. Alle painotti sisikunnan merkitystä ja toivotti skenepoliisit asiaankuuluvasti helvettiin. Fakkiutuneista ympyröistä ja ulkoisista tunnusmerkeistä kärsivää hc-skeneä on aina kiva kuulla tuuletettavan ylemmiltä portailta käsin. Eikä sillä, että Nosturissa mitään väsynyttä patsastelumeininkiä olisi ollut. ”Unity” oli homman nimi, se tehtiin nimenomaan musiikilla selväksi.
Keikan jälkeen kaikkien kasvoilta paistoi kollektiivinen väsymys ja tyytyväisyys. Narikkajonon keskustelut keskittyivät lähes poikkeuksetta salissa ja käytävillä leijuvan miehekkään odöörin ihasteluun ja keikan kovuuden kehumiseen. Sanotaan, että kun musiikki iskee, kipua ei tunnu. Piiskauksen kanssa on tehtävä poikkeus: kun hardcore iskee, se sattuu ihan oikeasti. Tässä tapauksessa se vain kuuluu asiaan.
Kiitos Raised Fist! Tällä pärjää taas jonkin aikaa ja kestää puolivillaisemmat elävän musiikin tilanteet. Ei tosin taida taas mikään tuntua juuri miltään muutamaan päivään. Tai ainakaan niin pitkään kuin mustelmat aristavat.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Kalle Björklid/Huumakuva.net.
