Sister Flo, Puny

Perjantai-illan Hang The DJ-kekkerit eivät vetäneet kansaa ihan Rättö & Lehtisalon tapaan, mutta illan kaksi mainiota orkesteria pitivät yhtä lailla huolta siitä että musiikin taso pysyi korkealla. Eikä illan deejii-kolmikkokaan huonosti pistellyt…

Alkuvuodesta toisen levynsä It Kills You julkaissut Puny sai aloitusvuoron ja lähti viemään kuulijoita syvälle komeasti maalailevan rockin maailmaan. Haikeus ja mukanaan vievä melodia kaipaavat Punyn tapauksessa sähköistä, isohkoa soundia. Ja säröä. Olen ainakin antanut itselleni kertoa, ettei yhtye ole akustisissa kokeilussa saanut ihan vastaavanlaista imua soittoonsa. Sähköisessä muodossa yhtyeellä sitten onkin käytössään yksi hienoimmista haikeista juoksutuksista, mitä on tullut kotimaan tekijöiden keskuudesta kuultua.

Uuteen levyyn tottakai painotuttiin, mutta myös valitut palat vanhoista nostettiin mukaan. Uusista etenkin Twist The Knife ja As Long As My Feet Can Carry jäivät takaraivoon soimaan. Viisikon kitararock vahvistui tällä keikalla entisestään Risto Puukon koskettimilla. Joten sävyjä piisasi. Silti se ihan viimeisin kipinä jäi johonkin. Vaikka Teemu Innon laulu sopii musiikkiin erinomaisesti ja ääni on komea, oli tulkinnassa ehkä jonkinlaista pientä kireyttä aistittavissa. Saattoi olla omissa korvissakin vika, mutta täysin rentoutunutta oloa ei lavalta joka tapauksessa meikäläiselle asti kantautunut.

Uutta levyään vasta julkaisemassa oleva, nykyään vahvasti tamperelainen Sister Flo on yksi niitä bändejä, joka luo omaa musiikkiaan uudelleen jatkuvasti. Niinpä yhtyeen vanhemmatkin biisit muodostuvat usein keikoilla lähes ainutkertaisiksi elämyksiksi. Niin oli nytkin. Esimerkiksi mainio Shortcuts vedettiin tällä kertaa hiukan uusia uria pitkin, samoin Feathers. White Noise meni oikeastaan eniten pelkän biisin omalla painolla, pelkistettynä ja paljaana mestariteoksena Samae Koskisen kuiskaavan tulkinnan hellässä huomassa.

Tulevan levyn materiaali tuo Flon ilmeeseen selkeästi sekä entistä folkimpia raitoja, kuten sinkkubiisi Hyvinkää, että massiivisesti, jopa hevisti rokkaavaa ja entistäkin meluisampaa ilmettä. Raskain esimerkki taisi olla Rule The World(?), jonka kaltaista paljoutta ei ole ennen tullut viisikolta vastaan. Janne Lastumäen kosketinmattojen muodostama pinta-ala oli kasvanut melkein stadionmittoihin, Antti Kaistinen pääsi kapuloimaan oikein hiki pipassa ja Jarno Alhon kitara ylsi jopa todelliseen vingutteluun asti. Ei tässä silti ihan Led Zeppeliniä olla luomassa, yhtyeellä on edelleen se pehmeys ja kauneuskin paketissaan. Mutta kieltämättä jykevyyttä on tullut lisää. Jokainen voi sitten itse käydä toteamassa, onko se omaan makuun hyvä vai huono asia.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo