Rubik, Candy Cane

Klubin torstai-illassa saatiin nähdä kaksi kotimaan kovimpiin livebändeihin kuuluvaa aktia, joiden yleinen ”genre” kulkee ehkä aika kaukana toisistaan, mutta yhdistäviä tekijöitäkin löytyy. Soundin rikkaus, tiukka ja antaumuksellinen soitto, vaihtelevat tunnetilat… ja molemmat ovat toki säröisää kitaramusiikkia. Kummallakin bändillä on myös plakkarissa tämän hetken kuumin kotimainen musiikkiperuna – toisesta vain puhuvat kaikki, toinen ei ole valjennut juuri kenellekään. Vielä.

Tamperelainen Candy Cane on yli kymmenvuotisen uransa kanssa jo melkoinen konkari. Parin vuoden takaisella debyytillään yhtye puristi aiemmin hyvinkin hardcoresta alternativen, indie rockin ja monen muun osasen seoksestaan melko radiokelpoisen ja jopa popahtavan kokonaisuuden. Erinomainen albumi ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen ja hehkuttavasta kritiikistä huolimatta yhtye tuntui jäävän siihen omaan nurkkaansa loistamaan. Bändi päätti luoda nahkansa ja alkaa pikkuhiljaa olla valmis näyttämään, mistä se kana nykyjään pissii...

Yhtyeen suunnanmuutos on metallinen. Kyseessä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa yksioikoinen mätke tai liian vakavalla naamalla riuhdottu testosteronipurkaus. Ennemminkin matkassa on mutkia yli normaalin tarpeen. Aika tummanpuhuvasta meiningistä on edelleen kyse, mutta tavallaan, mitä rankemmin nelikko pistää haisemaan, sitä enemmän yhtyeen pilke silmäkulmassa alkaa vilkkumaan. Parhaista vastakohdista nousi mieleen mm. jonkinlainen satu, jossa se Punahilkka kohtaa sen kiltin metsämiehen ja ollaan niin aurinkoa, että… – ja ilman varoitusta susi tuleekin ja syö molemmat. Tai metsämies paljastaa todellisen luontonsa. Tai isoäiti tulee ja antaa piiskaa. Tai jotain…

Metallisia purkauksia vikkelillä juoksutuksilla, joissa Marko Neumanin äänen ärjy-potentiaali pääsee parhaaseen eloon. Näistä hämmentävien pysähtelyjen ja pyörteilyjen kautta heleään keinutteluun ja takaisin meuhkaan. Välillä hölmöä hipsuttelua ja jopa nokkahuilua! Yhtyettä haastatellessani Marko ja basisti Tomi totesivat odottavansa sitä, kuinka ihmiset katselevat hämmästyneenä päätään pyöritellen, että mitä tapahtui? Ei kuitenkaan kauhistuneina vaan itsekseen höristen, hyväksyvä hymy huulilla. Vaikka väkeä ei vielä ollutkaan kovin paljon, nämä spekuloinnit tuntuivat iskevän tulta. Varoitus on annettu ja Fay-Ra-Doowra-albumin julkaisun myötä asia varmasti selkenee vielä lisää, niin itselle kuin muillekin.

Tämän illan pääasia oli kuitenkin Rubik. Pitkiin aikoihin odotetuimman kotimaisen debyytin viimein julkistanut, viisimiehiseksi kasvanut maalauksellisen indie rockin airut on onnistunut herättämään jo melkoisia ylisanojakin. Totuus on kuitenkin, että Artturi Tairan tunteella ladatun lauluäänen koristelema polveileva pop on useamman vuoden tiiviin keikkasoiton ja tekijöiden rikkaan näkemyksen ansiosta kehittynyt täysin kansainväliset mitat täyttävään muottiin. Livenähän yhtye on ollut erinomainen jo pitkään ja tämän tiedon perässä myös Tampereen Klubi täyttyi mukavasti ennen hieman kymmenen jälkeen alkaneen keikan alkua.

Vaikka soitto tälläkin keikalla oli alusta loppuun asti mielenkiintoista ja innostavaa, olivat ne kaipaamani kulminaatiopisteet kuitenkin helposti nostettavissa esiin. Muistaakseni kolmantena soinut Jesus / Hypnotist ja huikean loppupotpurin käynnistänyt City & The Streets nousivat siitä hieman rauhallisemmasta aaltoilusta muiden yläpuolelle, varsinaisen setin lopuksi yhteen putkeen soitetut, loistava Buildings ja yhtä lailla herkän massiivinen Bill Withers pistivät taas parhaiten kipakammasta puolesta. Kaikki neljä kelpaisivat minun jukeboksissani tehosoittoon. Kepeästi hiiviskelevä ja törayttelevä Hinges todisti myös olevansa livenä mainio. Bändin peräänkuuluttama toivon jakaminen välittyi livenä ihan hyvin, vaikka live ei missään tapauksessa soi niin ”puhtaasti” kuin levy. Eikä tietenkään pidäkään…

Yhtyeen tuoreimman jäsenen Lauri Hiekkalan panos tuntuu olevan yllättävän tärkeä – takanurkasta tulee tärkeitä pieniä yksityiskohtia niin lyömillä, koskettimista kuin kitarasta. Varsinainen monitoimivahvistus. Sulavasti yhteen soittavaksi eläväksi koneistoksi trimmautunut Rubik tuntuu edelleen parantavan jatkuvasti, vaikka palaute on ollut kiittävää jo vuosia. Levyn tapaan seesteiseen Wrapt In A Carptiin päätetty keikka tarjosi oikeastaan sen, mitä siltä uskalsi etukäteen toivoa. Mutta odottakaahan, kun pikkuhiljaa avautuva levy on tullut kuunneltua ihan selkäpiihin asti…

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo