The Friend

Dynamon Club Continental -ilta on parhaimmillaan erinomainen tapa viettää perjantai-iltaa. Livesoitto alkaa kymmenen jälkeen, ja kukin voikin keikan päätyttyä edelleen kivuttomasti tehdä haluamansa ratkaisun illan kulun suhteen. Yhtä keikkakokemusta rikkaampana.

Tällä kertaa lavaa mittaili uraansa aloitteleva turkulaispumppu The Friend. Itse asiassa illan keikka oli ilmeisesti vasta yhtyeen toinen virallinen julkitulo musiikillisena toimijana. Tulevat ja menneet yhteiskeikat Husky Rescuen ja Johnny Superheron kaltaisten bändien kanssa valoivat kuitenkin kohtalaisia odotuksia.

Tyylillisesti Anders Vuorimaan (laulu ja kitara) korkeat, falsetin kummallakin puolella kaartelevat laulumelodiat saattavat tuoda mieleen Placebon kaltaiset kuljetukset. Muutenkin the Friend tuntuu nojaavan tukevasti tätä nykyä kovin suosittuihin punkin jälkivirtauksiin. Aika ajoin tämä soinnin trendikkyys alkoi nyppimään, sillä sitä omaa leimaa hutussa oli vähänlaisesti. Kuten sanottua, melodia nousi ylärekisteriin kevyenoloisesti ja luontevasti, mutta jäi toisaalta kaikilla tasoilla hyvin kevyeksi. Tietynlaisesta ohuudesta nouseva laulun herkkyys saattaa toki olla hyvinkin toimivaa, mutta tällä kertaa se tuntui lähinnä mielenkiinnottomalta. Kenties vakaa stemma-arsenaali voisi tuoda esiin tuon positiivisen persoonallisuuden.

Bändin sovitusratkaisut olivat hyvin moninaisia ja herättivät allekirjoittaneessa aika ajoin jopa pieniä naurunpurskahduksia. Kaikesta muodikkuudestaan huolimatta monet the Friendin kappaleista ovat hienoja sävellyksiä. Kitaristi Mikko M. Koskinen kuorrutti ne edelleen hyvin tyylitajuisella kitaroinnilla, mutta muuten touhu oli välillä aikamoista sillisalaattia. Kun rummut (Antti Siniranta) sekoittavat tällaisiin sävellyksiin kaikki legendaarisimmat hevirumpumaneerit, on kuulijan haukottava henkeään ja mietittävä, tehtiinkö kaikki tosissaan. Sinänsä tiukankuuloinen komppi kärsi lisäksi välillä kompinmuutoksia seuranneista tempon heilahduksista. Etukäteen kuulluista kappaleista odotin eniten Back to Quittingia, mutta livenä parhaiten toiminut biisi oli kuitenkin Luf Luf Relay, joka täytti erinomaisesti hyvältä kappaleelta vaadittavan tunnun kokonaisuudesta. Esitykseen nähden encore-kappaleen soittaminen tuntui silti vahvasti liioittelulta.

Keikasta jäi jotenkin tuntu, että moisesta materiaalista voisi saada livesoitossa vielä paljon enemmän irti! Toivon totisesti palasten loksahtavan kohdilleen, sillä ilmiselvästi halua ja näkemystä tuntuu löytyvän. Tähän loksahdukseen asti välispiikkien liioiteltu itsevarmuus tuntuu kuitenkin ulkopuolisesta katsojasta lähinnä koomiselta.

Teksti ja kuva: Ilmari Ivaska