22.02.2007
Sopivissa olosuhteissa mahdottomista aineksista voi kiteytyä jotain kaunista. Jos otetaan yksi osa idealistista punk-ajattelua, yksi osa juopunutta vokalisointia, yksi osa ilmiömäistä bassottelua, yksi osa silkkaa pop-neroutta ja sekoitetaan, saadaan härski cocktail nimeltä Rancid. Kalifornialaisten kolmas pitkäsoitto ...And Out Come the Wolves on sekä kaupallinen että taiteellinen menestys ja yhdeksänkymmentäluvun punkin kirkkain timantti. Kuinka ojanpohjia ja tilapäismajoituksia kolunneet punkkarit oikein ylsivät maailmanlaajuiseen maineeseen ja miljoonamyyntiin?
Vastauksien penkominen on syytä aloitta historiasta, tarina nimittäin alkaa jo ennen Rancidin perustamista. Kahdeksankymmentäluvun lopun Berkeleyssä, Kaliforniassa toimi lyhyen aikaa yhtye nimeltä Operation Ivy. Laulaja Jesse Michaelsin ja rumpali Dave Mellon lisäksi ryhmässä vaikuttivat kitaristi Tim Armstrong ja basisti Matt Freeman. Erikoiseksi Operation Ivyn raakasoundisen musiikin teki bändin viljelemä ska. Periaatteessa jamaikalaisvaikutteet eivät olleet punkissa mitään uutta – versioihan jo The Clash esimerkiksi The Rulersia ja Willie Williamsia– mutta Operation Ivy lisäsi soppaan rutkasti pippuria.
Skan toinen aalto oli kukoistanut ja sitten hiipunut 1980-luvun alkupuolella Iso-Britanniassa. Nyt painopiste siirtyi toiselle mantereelle, Amerikan Kaliforniaan. Operation Ivy jätti jälkeensä valtaisan perinnön. Sen ska-punkista tuli valtavirtaa, mutta alkuperäiseen verrattuna suurin osa sen jälkeläisistä vaikutti laimeilta. Operation Ivy saattoi tehdä karhunpalveluksen skalle, mutta yhtyeen poltettua itsensä loppuun tuhkasta nousi jotain, joka ravistelisi maailmaa muutaman vuoden kuluttua. Tuon muutosvoiman nimeksi annettiin Rancid.
Alunperin Rancid oli Tim Armstrongin, Matt Freemanin ja rumpali Brett Reedin muodostama trio. Raaka mutta tarttuva yhtyeen omaa nimeä kantava debyyttilevy julkaistiin 1993. Lopullinen kokoonpano muotoutui Lars Frederiksenin liityttyä bändiin. Seuraavana vuonna päivänvalon näki toinen albumi Let´s Go, jolla kitara- ja lauluosuuksia vuorottelivat Tim ja Lars. Raivokas ja tarttuva ensilevy oli vahva näyttö, mutta vasta Let´s Go osoitti, että tässä bändissä voisi olla potentiaalia suurempaankin. Salvation-singlen video pyöri MTV:llä ja bändiä kosiskeltiin isompiin talleihin - esimerkiksi Madonnan Maverick-yhtiö oli kiinnostunut kiinnittämään Rancidin. Bändi päätti kuitenkin pysyä uskollisena juurilleen ja jäi Epitaphin suojiin. Bad Religion -kitaristi Brett Gurewitzin firma julkaisi myös Rancidin kolmannen albumin ...And Out Come the Wolvesin lokakuussa 1995.
Punk oli tuolloin lyönyt kunnolla kaupallisesti läpi vajaan parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Jos elokuussa 1994 julkaistu Offspringin Smash ja saman vuoden helmikuussa päivänvalon nähnyt Green Dayn Dookie kanonisoitiin ilmestyttyään uuspunkin klassikoiksi, ...And Out Come the Wolvesista leivottiin sellaista jo ennen julkaisua. Epitaphin levyjä ostaneet törmäsivät usein levykansien sisälle piilotettuihin lafkan Buy or Die -mainoksiin. Näissä minikatalogeissa esiteltiin levy-yhtiön tuotantoa ja kehuttiin ylisanoin sellaisiakin sittemmin unohtuneita akteja kuin Gas Huffer ja The Red Aunts. Yhden levyn kohdalla kuitenkin kohkattiin jo ennakkoon: ”UUSI RANCID-ALBUMI! Se on niin uusi, ettemme edes tiedä miksi sitä tullaan kutsumaan, mutta olemme kuulleet sen ja se HALLITSEE! Tilaa nyt ja ole osa punk-historiaa!”
...And Out Come the Wolves on ulkoisesti samanlainen paketti kuin kaksi edellistäkin levyä. Biisejä on peräti yhdeksäntoista ja kääreet on toteutettu punk-estetiikan lakien mukaisesti. Loistavassa kansikuvassa Lars nuokkuu portaikossa keesi polvissa. Ulkomuoto on rosoinen, sisältö silotellumpi. Ensimmäinen kappale Maxwell Murder on vielä vanhaa tuttua Rancidiä eli nopeaa, energistä ja äärimmäisen tarttuvaa punkkia. Kävi kuitenkin nopeasti ilmi, että bändi oli tarkistanut tyyliään. Vanhasta eivät muistuttaneet kuin oikeastaan aloitus- ja lopetuskappaleet. Muut biisit oli sovitettu perinteiseen 4/4-tahtilajiin, jota Rancidin levyillä ei ollut tähän mennessä kuultu kuin kaksi kertaa (ensilevyn Outta My Mind ja Let´s Gon Harry Bridges). Energia ei kuitenkaan ollut hävinnyt mihinkään. Päinvastoin, Wolves tuntuu hieman löysänoloiseen Let´s Gohon verrattuna tiukalta paketilta.
Levyn alku on silkkaa juhlaa. Jos Maxwell Murder iskee vasten kasvoja ja The 11th Hour esittelee uudemman, melodisemman Rancidin, valloittaa viimeistään Roots Radicals kuulijan bändin puolelle. Tarttuva biisi on yksi kaikkien aikojen punk-anthemeista. Operation Ivyn tunnelmiin päästään Time Bombin skan tahdittamana. Olympia WA. kertoo tarinaa kaduista menevän punkrockin keinoin. Taas yksi täydellinen sielukkuutta ja kotiseuturakkautta pullollaan oleva punk-viisu. Perushyvää Lock, Step & Gonea seuraava Junkie Man on yksi levyn huippukohdista. Käynnistyttyään biisi vetäisee maton alta ja nousee lopulliseen liitoon viimeistään väliosan aikana. Rancid sai houkuteltua runoilija Jim Carrollin lausumaan biisiin muutamia säkeitä, joista levylle bongattiin nimikin. Singlebiisi Ruby Soho päättää levyn ensimmäisen puoliskon, jolta ei juuri turhaa hetkeä löydy.
Ska Daly City Train johdattelee levyn jälkimmäiselle puoliskolle. Toinen siivu sisältää myös loistavaa materiaalia, mutta häviää hieman yhtenäisyydessä levyn alulle. Journey to the End of the East Bay kertoo Operation Ivyn päivistä. Vuonna 1989 oltiin aina valmiita soittamaan jos jostain löytyi vahvistin ja autotalli, oltiin lojaaleita ystäville ja skenelle. Kappaleessa Disorder and Disarray tämä muistelu saa karumman sävyn. Let´s Gon aikana Rancidin olisi ollut helppo uhrata itsensä helpolle rahalle, mutta bändi piti päänsä: ”Business man come shake my hand, show me numbers that I understand. [...] Now I´m crusified.” Verot yhtyeelle kuitenkin lankesivat maksettaviksi. Yhtyettä syytettiin soundinsa kaupallistamisesta ja itsensä myymisestä. Kun MTV vielä soitti Time Bombia ja Ruby Sohoa taajaan, oli joidenkin tahojen vaikea uskoa Timin ja kumppaneiden punk-periaatteiden säilymisestä.
Viime metreillä Rancid paiskaa neljä loistavaa biisiä, jotka muodostavat levylle nostattavan ja melko yhtenäisen lopetuksen. You Don´t Care Nothin´ iskee kertosäkeessään melodialla päin kasvoja ja bassolinjaltaan kertsi on Roots Radicalsin sukua tarttuvuudessaan. As Wicked on yksi levyn koskettavimmista rokeista. Levyn teema, katujen rankka elämä josta selviämiseen tarvitaan ystävien tukea, kiteytyy kappaleen sanoissa: ”I know this girls, she´s barely alive. She´s all haggard, she´s only twenty-five. She said she never had a friend before, I said ‘Hey girl, I´ll be your friend but who´s keeping score.’” Juuri niin koskettavaa, kuin elämänmakuinen punk voi parhaimmillaan olla. Avenues & Alleyways lataa peliin jälleen yhden mahtikertosäkeen ennen kuin The Way I Feel päättää levyn ehkä aiempiin kappaleisiin verrattuna hieman laimeissa tunnelmissa.
...And Out Come the Wolves on Rancidin julkaisuista se kovin voimannäyttö. Ikipunkkarit ovat tuottaneet paljon kuranttia tavaraa vuoden -95 jälkeenkin, mutta millään levyllä eivät energia, melodiat ja hyvät biisit ole yhdistyneet niin hyvin kuin Wolvesilla. See ya in the pit, sano.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat:
