Don Johnson Big Band

Don Johnson Big Band on yksi niistä yhtyeistä, joista tulevien polvien musadiggarit ihmettelevät, mikä näissä oli niin ihmeellistä. Siis levyillä aneemisten, mutta livenä täysin pitelemättömien aktien joukosta. Todistin bändin kahta keikkaa pari vuotta sitten, Breaking Daylight -hypen alkuvaiheessa - molemmat tajuttoman kovia. Levy päätyi kuitenkin divariin, enkä jaksanut kuunnella uusintakaan kuin vasta pari päivää sitten. Olihan se mielenkiintoinen, mutta entistä kliinisempi. Odotinkin uteliaana, osoittaisiko keikka DJBB:n levyttävänä yhtyeenä ja DJBB:n livebändinä harhautuneen yhä kauemmas toisistaan.

No, kun bändi puolen yön jälkeen viimein aloitti, oli oma keikkafiilikseni kadonnut edeltävän tunnin odottelun aikana. Parin ekan biisin aikana harkitsin lähteväni kotiin nukkumaan. Avausbiisi Road oli lähes identtinen levyversioon nähden, ja tätä seurasi pari löysähköä vetoa. Roima petraus tapahtui kuitenkin Private Intentionsin kohdalla, stadionkokoisen saksofonikoukun kiskoessa tunnelmaa kohti kattoa. Keikan loppupuolen ajan hurmos olikin käsinkosketeltavaa, eikä Tommy Lindgrenin olisi tarvinut erikseen hokea, kuinka kivaa heillä on lavalla.

Yhtyeen muodostivat tänä iltana ydinkopla ja perkussionisti Juuso Hannukainen - flunssainen Emma Salokoski kiskottiin yleisöstä lavalle vain yhden biisin ajaksi. Vaikka heidän soittamistaan biiseistä saattoikin tunnistaa tutun koukun tai teeman, joka kertoi mitä albumiraitaa ne vastasivat, liikkui soitto nyt täysin omalla tasollaan, orgaanisena "pentalogina", joka todisti, kuinka tiukaksi kokoonpanoksi Don Johnson Big Band on hioutunut: jokainen soittaja saattoi antaa kaikkensa, mutta kokonaisuus pysyi silti koossa. Ja tälläkin kertaa heidän ihastuttava viehtymyksensä euroteknoon puski pintaan, kun lopulta fonisti Pekka Mikkonen siirtyi Johannes Laihon seuraksi kosketinrivistön taa, ja keikka päätettiin rave-tunnelmiin, Lindgrenin hokiessa pikkuoravaäänellä Prodigyn No Goodin sanoja.

Huvittavaa seurata on myös se, että vaikka bändin imago ja musiikki pursuavat pop-kulttuuriviitteitä, menevät ne todennäköisesti ohi suurelta osalta heidän pykälää nuorempaa yleisöään, joille vaikkapa Miami Vice, Hulk Hogan, Dire Straits ja 90-luvun rave-kulttuuri ovat vieraampia asioita. Tunnustettakoon tosin, että en itsekään tajunnut yhtyeen coveroineen myös Kirkaa, ennen kuin Tommy tänä iltana asian alleviivasi muistolauseellaan. Tämä ei kuitenkaan haittaa - Don Johnson Big Band ratsastaa aivan muulla kuin nokkeluudellaan, joka on vain hupaisa lisä sille, joka sen tunnistaa. Järkyttävän hienosta musiikista voi nauttia kuka vain.

Teksti ja kuvat: Mikko Heimola