The Valkyrians, No Shame

Bilemusiikki ei tunne trendejä. Asia, joka lämmittää varmasti monia hyvän bilemusiikin ystäviä. Olisi nimittäin outoa ajatella että sellaiset tanssiveturit kuin Gogol Bordello tai Flogging Molly olisivat syntyneet jonkin suuryhtiön aivoriihessä. Ne eivät ole taktikoituja lanseerauksia, vaan ne ovat rehellisiä bändejä, joiden ytimessä kytee rakkaus juhlaan. Myös Tampereella oli mahdollisuus todistaa yhtä tällaista juhlapumppua parhaimmillaan, livenä.

Hyytävän kylmän helmikuuillan lämmittäjänä toimi bilepumppu The Valkyrians , joilla on allaan mm. viime vuonna julkaistu pitkäsoitto High and Mighty. Kahteen aiemmin mainittuun bändiin verrattuna The Valkyrians on melko puhdasverinen, raaka. Raaka siinä mielessä että he keskittyvät täysin omaan juttuunsa, joita tässä tapauksessa ovat ska ja rocksteady. Kun Bordello ja Molly sekoittavat säkkiinsä kaikenlaista, niin The Valkyrians keskittyy rehtiin retroiluun.

Keikka laitettiin heti käyntiin Valkyrian Skalla, josta edettiin suoraan kappaleisiin Coming on Time ja Conqueror. Alun kiihkeä meno teki tehtävänsä, vaikka se todellinen rytmi löydettiin vasta bluesmaisen Miraclen kohdalla. Menoa nostattivat myös pispalalaisista kertova Hooligans ja Rankin´ Fullstop. Harvinaisuuksia ja covereita edustamaan pääsivät mm. Rastaman, 54-46 Was My Number, Cool it Down ja Baby Baby. Viimeksi mainitussa saatiin ensimmäisen kerran kuulla niitä hieman kaivattuja dub-soundeja.

Koko keikan bändi puski hyvin yhteen. Kaikki ottivat komppaajan roolin ja solisti Angster todisti täysin nimensä ironisuuden. Tuota iloisuuden perikuvaa katsellessa harva varmaan tulee oikeasti poteneeksi angstia. Mies hyppi ja pomppi poikamainen ilo kasvoillaan, niin että siitä tulee pakostakin hyvälle tuulelle. Meno jatkuikin hyvällä tuulella loppuun asti.

Takapotkulla ja lievällä etukenolla eteenpäin puskettu setti huipentui dub –vaikutteiseen kysymykseen Do You Really Wanna Know. Tuntematonta pelkäämätön tamperelaisyleisö tietenkin halusi, vaikka vastaus olikin, ikävä kyllä, keikan päättyminen. Yleisön pyynnöt ja ”mikä puuttuu” –huudot saivat kuitenkin orkesterin palaamaan haikeaan päätösbiisiin. I Don´t Wanna Go Home ja Leroyn falsettiääni viimeistelivät setin, josta siirryttiin takapotkun iskemisestä synkempiin maastoihin.

No Shame, tuo häpeilemätön ryhmä Salosta, jatkoi iltaa raskaampaan suuntaan. Suurin osa illan aikana kuulluista biiseistä oli tuoreelta White of Hope Turning Black -levyltä. Setin avannut Keep it Alive, Boredomland ja sinkkulohkaisu Take The Money & Run edustivat kaikki tuoretta ja erittäin kehityskelpoista materiaalia. Mustanhuumorin sävyttämä hetki syntyi kun Sampsa Sarparanta pohjusti seuraavaa kappaletta kertomalla isäksi tulemisestaan. Kappaleen nimi There´s No Future For Kids, kuitenkin nollasi tilanteen ja meno jatkui edelleen jäyhänä. Jossain vaiheessa kuitenkin äänipuoli puuroutui täysin. Lavan etuosasta kuunneltuna kaiuttimista kuului vain särinää ja satunnaiset sointuvaihdokset. Ehkä tarkoituksena oli välittää punkin syvin olemus, mutta itseäni se jäi häiritsemään.

Pääasia että energia kuitenkin välittyi. Itsellenikin tuli basisti Schpex Virtasta ja kitaristi Sarparantaa katsellessa into perustaa punkbändi. Riehua, juoda viinaa ja olla välittämättä ulkonäöstään. Energisyys on selkeästi bändin suurin hyve. Tietenkin satunnaiset melodiat parantavat asiaa, mutta suuressa mittakaavassa katsottuna, homman nimi on energia.

Illan annista kuningas ska otti paroni punkista reippaan voiton. Iloisuus ja yhdessä joraaminen toimivat tarvittavana eskapismina pakkasesta. Vaikka toveri Valpasvuo onkin sitä mieltä, että ska kuuluisi nautti vailla paitaa, ei Tampereella nähty ilmaan lenteleviä vaatekappaleita. Keskiviikon kova pakkanen saattoi olla syynä, että paidat pysyivät päällä. Tästä ei saa kuitenkaan vetää johtopäätöstä, että villasukat olisivat olleet keikalla tarpeen. Villasukat olisivat lähteneet jo illan ensimmäisen biisin aikana pois, jos ne olisivat olleet mukana.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä