Heartbreak Stereo

Arki-ilta ja kahdenkymmenenviiden asteen pakkanen eivät saaneet pidettyä väkeä kotona. Runsas katsojamäärä olikin toivottavaa esiintyjän lisäksi myös katsojien kannalta, sillä Dynamon puutalo ei taida olla kaikista saumoistaan aivan tiivis.

Illan punk-trion kattaus kuitenkin tarjosi hyvät puitteet niin mielen kuin ruumiinkin ravitsemiseksi ja lämmittämiseksi. Kahdeksan kappaleen puolipitkäsoittoa juhlistanut Heartbreak Stereo alkaa tätä nykyä olla taattua tavaraa niin livenä kuin levylläkin. Bändi määrittelee vaikuttajikseen mm. Social Distortionin ja Dropkick Murphys´n, mikä onkin helppo ymmärtää. Jos kuulijalla sattuu olemaan sietokyky-ongelmia Woo-ooo-tyyppisten taustalaulujen suhteen, on parempi pysytellä erossa HBS:sta.

Kolmikon lauludynamiikka on todella vakuuttavaa, ja välillä lavalla tuntuikin olevan kaksikymmenpäinen mullikuoro huutamassa. Antte Johanssonin (laulu ja kitara) ja Robin Reuterin (laulu ja basso) vuorottelu lead-laulussa toi kokonaisuuteen erinomaista väriä ja aina kaivattua vaihtelua. Affo Kullbergin (rummut ja taustalaulu) tiivis komppi antoi puolestaan koko bändille varman pohjan toimiviin tempon- ja rytminvaihdoksiin. Viime vuoden aikana tehdyt kymmenet keikat ovat lopullisesti hioneet bändistä todella kompaktin ja silti luonnollisen kuuloisen.

Keikka osoitti bändin myös jatkaneen itseään miellyttävän musiikin tekemistä. Takuuvarma ja tarttuva melodiankuljetus oli saanut lisäväriä aavistuksen tylymmästä punk-asenteesta etenkin laulumelodioiden kannalta. Uuden Echo Road -levyn avausraitanakin toimiva Struggling Soul johdattaa kuulijan syvälle rockiin sovitettuihin irkku-tunnelmiin, ja kappale jatkaakin selvästi Heartbreak Stereon edelliseltä ep:ltä tuttua linjaa, kun taas Panic Loves Panic puolestaan tuntui edustavan enemmän edellä mainittua rajumpaa tunnelmaa. Illan setti koostui tasaisesti niin uusista kuin vanhoistakin biiseistä. Illan parasta antia oli kenties vanhempi kappale Back in December jytisevine tomi-komppeineen sekä uusi, keikan päättänyt All Aboard! Lähes kaikki kappaleet osoittavat kuitenkin pistämätöntä tyylitajua, eikä kappaleiden luokittelu kanna kovinkaan pitkälle. Livekokonaisuus on vakuuttava, eikä mikään osa-alue tunnu asettavan rajoituksia suuremmallekaan menestykselle.

Tiiviistä, punkrock-ilmaisuun nojaavasta musiikista on vaikea sanoa kovinkaan paljon eritteleviä kommentteja. Kun homma toimii, se toimii. Kun jossain on mätää, koko bändi tuntuu astuvan yhtä mittaa toistensa kantapäille. Heartbreak Stereo tuntuu tekevän sitä mitä se haluaa; se kuulostaa oikealta bändiltä.

Teksti ja kuva: Ilmari Ivaska