28.01.2007
Johnny Kniga
En ole koskaan ollut kummoinen Lordi-fani, mutta eipä sitä koskaan ole tullut kanavaakaan vaihdettua kun monsterirockia on korviin kantautunut. Bändin julkisuuden räjähdysmäisen kasvun jälkeen Lordin historia kävi tutummaksi ja janosin kuulla lisää Tomi Putaansuun ja Lordin tarinaa. Siispä pikakirje Joulupukille ja toivomuslistalle se virallinen Lordi-kirja.
Luin vajaa 200-sivuisen, isokokoisen opuksen liitteineen loppuun Joulupäivän aamuna. Jussi Ahlroth on onnistunut esikoisteoksessaan loistavasti. Mie oon Lordi on paras lukemani musakirja ja aivan upea elämänkerta, jota tehdessä Mr. Lordin muistisolut on pantu koetukselle.
Liikkeelle lähdetään Tomin lapsuuden Hulk- ja Gene Simmons-leikeistä, joista pikkumonsterin bändi- ja kauhuleffaprojektien kautta ajatus Lordista alkoi rakentua. Kaverit kävivät silloin tällöin soittelemassa nauhalle kitarasooloja "Tomin bändin" demoja varten. Tomin sokea usko siihen, että kukaan ei voi olla pitämättä hirviöistä ja hevistä samassa paketissa vie hänet Helsinkiin asumaan ja etsimään soittajia. Ihan heti sopivia muusikoita ei löytynyt, mutta vuonna 1996 Kiss Army Finlandin risteilyllä Tukholmaan oli paikalla lähes kaikki Lordin jäsenet kautta aikojen. Pian sen jälkeen alkoi tarina Lordista oikeana bändinä. Niinpä Tomin nelivuotiaana esittämä ajatus olla isona "roklaulaja niinkun Elvis" alkoi toteutua. Tästä eteenpäin kirjassa seurataan Lordia treenikämpällä, studiossa, kiertueella, ynnä muualla. Tietysti Euroviisut ottavat oman osansa sivutilasta ja myös miehistönvaihdokset käsitellään niin kuin asiaan kuuluu.
Mie oon Lordin kuvituksesta vastaa Mr. Lordi itse. Kuvitus on runsasta ja pääasiallisesti onnistunutta; A4 kokoisille sivuille on ollut helppo asetella erikokoisia kuvia mitä erilaisimmista tilanteista. Tosin tällä puolella mennään kahdessa asiassa metsään. Ensinnäkin bändin jäsenet eivät ole halunneet paljastaa oikeita kasvojaan missään tilanteessa. Sehän on ok ja kuuluu Lordiin, mutta eikö ole jo vähän naurettavaa muokata kymmenkuiselle Tomille arpinen naama ja sarvet otsaan. Tuskinpa kukaan siitä aidosta kuvasta nykypäivän isomahaista Putaansuuta tunnistaisi, eli kyllä ne koirat saisi lenkittää rauhassa, vaikka tuollaiset kuvat jättäisi muokkamatta. Itse ainakin olisin halunnut nähdä jäsenten lapsuudenkuvat aitoina. Toinen miinus on kirjan kansitaide. Siihen olisi varmasti irronnut Putaansuulta jotain luovempaa kuin moinen ihosolukko johon on ”raavittu” sana "Lordi" ja yläpuolelle kirjoitettu tussilla "Mie oon". Jos jotain muuta huonoa vielä pystyn kirjasta kaivaa, niin se tapahtuu puoliväkisin niin kuin taisi tapahtua edellä mainittujenkin haittojen etsiminen. Itseäni pikkuisen häiritsi se, että kirjassa puhutuista Lordin demoista ei mainita liitteenä olevassa diskografiassa mitään. Ainakin minä olisin halunnut nekin biisien nimet lukea, mutta se on kyllä jo täysin sivuseikka.
Mie oon Lordi kertoo Lordin ja sen arkkitehdin tarinasta kaiken oleellisen ja vähän päälle, vieläpä loistavasti kirjoitettuna. Se on jokaisen Lordi-fanin ehdoton pakko-ostos, mutta sitä voi suositella lämpimästi myös hyvien elämänkertojen ystäville. Kyseessä on pienistä puutteistaan huolimatta vain niin yksinkertaisen mahtava teos.
Jarmo Panula
