19.01.2007
Koko Teatteri/Helsinki
Koko Teatterin yhteydessä sijaitseva baaripuoli näyttää olohuoneelta, jossa sohvien yhteyteen on vain tuotu pari tuolia ja pöytää lisää. Pienellä korokkeella baaritiskin vieressä seisoo vanha piano sen näköisenä, ettei sitä ole viritetty vuosiin. Pöydillä palaa kynttilöitä. On ujo olo, aivan kuin olisi astunut jonkun ihmisen kotiin lupaa kysymättä.
Jos vierailee Rebecca Clampin kotisivuilla, ei hänestä yksinkertaisesti voi olla pitämättä, vaikka lukisi vain pelkän biografian. Hän vaikuttaa jo valmiiksi sellaiselta ihmiseltä, joka tekee vaikutuksen pelkästään hymyilemällä. Vain lähes muutaman vuoden Suomessa asunut, Englannista kotoisin oleva Clamp on yksi niistä ihmeistä, joita musiikin parissa paljon olevat ihmiset harvoin enää näkevät. Hän ei pelkästään soita, esitä ja tee musiikkia. Hän herättää sen eloon niin häikäisevällä taidolla, etten rehellisesti sanoen koskaan elämässäni ole nähnyt tai kuullut mitään vastaavaa.
Clampin vastailmestynyt Nocturnal Leap -albumi on täydellinen kuva esittäjästään. Hänen musiikkinsa on sekoitus jotain, joka muistuttaa sekä Joni Mitchelliä että Tori Amosta olematta kuitenkaan kumpaakaan. Se on yksinkertaisesti jotain niin valmiin ja virheettömän kuuloista, ettei sitä kuullessaan pysty millään uskomaan, että esittäjä on vain parin korttelin päässä Kalliossa asuva Suomeen rantautunut nuori nainen, jonka nimeä tavallinen kadulla kävelijä ei tunnista.
Clampia ennen Koko teatterissa esiintyy Cambridgesta asti paikalle saapunut Czeswulf -nimeä kantava yhden miehen yhtye. Pelkän akustisen kitaransa kanssa tuolilla istuva nuori mies ei aluksi herätä minkäänlaista huomiota, mutta soiton alkaessa on kuulijalta mennä juoma väärään kurkkuun. Klassisen kitaran soittotyyliä musiikissaan hyödyntävä Dom Czeslaw on näppäryytensä kanssa lähes hämmentävä näky. Kaikki neljä kappaletta sujahtavat korvien ohi kuin huomaamatta kuulijan jäädessä vain äimistyneenä tuijottamaan hänen sormiaan. Kappaleiden lyriikat eivät ole mitään omaperäistä, mutta kitarasta irtoavat melodiakulut sen sijaan saavat lähes sanattomaksi.
Suurin osa pieneen olohuoneeseen ahtautuneesta yleisöstä tuntuu olevan tuttuja sekä toisilleen että etenkin Clampille. Ehkä senkin takia tunnelma on niin lämmin ja hyväntuulinen, ettei tilaan eksynyt ulkopuolinenkaan voi jäädä kylmäksi. Clampin asettuessa pianon eteen säteilevä hymy kasvoillaan saa tuo mitättömän näköinen soitinkin aivan uuden merkityksen. Ensimmäisenä kappaleena kuultu Again on jo täysin kyynelkanavat avaava esitys.
Clampin tapa esiintyä on aivan vastustamaton. Hän istuu lähes koko ajan hieman sivuttain kasvot yleisöön päin ja sen sijaan, että hän esittäisi laulunsa kuuntelevalle yleisölle, hän kertoo niitä kuin tarinoita. Yksikään ihminen yleisössä ei pysty irrottamaan katsettaan hänestä. Upealta kuulostavat Tower Of You ja Hymn To Chaos irtoavat pianosta kuin itsestään ja laulu vain karkaa laulajansa huulilta. Clampin ääni on vahva ja hän käyttää sitä arkailematta. Hän osaa laulaa niin kovaa, että seinät kumisevat, ilman, että hänen äänensä kertaakaan haparoi tai osoittaa minkäänlaista sävelkorkeudesta johtuvaa heikentymistä. Tämän vastakohtana Clamp osaa myös kuiskaten laulamisen harvinaisen taidon. Hän käyttää ääntään niin ammattitaitoisesti, että mikäli Idols -kilpailun esikarsinnoissa joku pystyisi edes viidesosan samaan, saisi tuo ihmelapsi levytyssopimuksen varmasti ilman mitään vertailevaa kilpailua.
Rebecca Clamp ei pelkästään ole ihastuttava esiintyjä ja upea laulaja. Hänen pianonsoittonsakin on kuin toisesta maailmasta. Melodiat ovat haastavia, monimutkaisia ja rönsyileviä, eivätkä ne jää paikoilleen hetkeksikään niin, että kuulija ehtisi kyllästyä. Baarin nurkassa nököttäneestä vanhasta pianosta lähtee ääni, joka voisi yhtä hyvin kuulua kauniille suurelle konserttiflyygelille. Clamp pystyy lauluissaan käsittelemään sekä uskomattoman kauniita ja surullisia asioita että saamaan yleisön nauramaan kertomuksillaan tytöstä, jolle kasvoi parta, tai paneutumaan matkapuhelimen tunne-elämään. Hän on esiintyjä, josta ei voi olla pitämättä. Vaikka joku pystyisi löytämään hänen musiikistaan epäkohtia, ei niillä ole mitään väliä. Tässä tapauksessa musiikista ei tee täydellistä se, että se on harkittua ja toimivaa, vaan se, että se tulee suoraan esittäjänsä sydämestä niin vilpittömästi, että kuulija mykistyy.
On ilahduttavaa huomata, että joskus ne suuret lahjakkuudet eivät seiso kymmentuhatpäisen yleisön edessä kaikkien ihailtavana ja kuvattavana, varmoina siitä, että heitä todella palvotaan. Sillä toisinaan ne todelliset lahjakkuudet istuvat pienen baarin nurkassa kynttilöiden valossa soittimensa takana ja hymyilevät ujosti niille kymmenille ihmisille, jotka ovat heille tärkeitä.
Teksti ja kuva: Nunnu Koskenniemi
