19.01.2007
Päiväkoti/Turku
Heleää poppia ja räkäistä lofi-rokkia; tällaisella reseptillä oltiin keittämässä soppaa Turussa perjantaina. Päiväkodin lavaa mittaili kaksi hyvin eri kaltaista bändiä, joista silti saattaa löytää yllättäviäkin yhtäläisyyksiä.
On heti aluksi todettava, kuinka ristiriitainen on tunnetila, jonka turkulainen Goodnight Monsters joka kerta synnyttää. Ero koskettavan sympaattisuuden ja ahdistavan raivostuttavuuden välillä on hiuksenhieno ja se saattaa eri keikoilla – tai jopa saman illan aikana – heittelehtiä ääripäästä toiseen. Bändin ehdottomia vahvuuksia on hyväntuulinen ja omaehtoinen svengi, joka parhaimmillaan saisi paatuneimmankin kyynikon hymyn nousemaan korviin vailla vahingoniloa. GM:sta nousee helposti mielleyhtymiä ultrasportiin, vaikka Monsterien livesoundi onkin jollain lailla näitä groovaavampi.
Kun bändi tällä kertaa aloitti puuhansa, ei baari vielä ollut kovinkaan runsaasti kansoitettu. Saattaa olla, että väen vähäisyys latisti esiintyjiä, mutta edellä kuvattu tunne ei nyt saanut juurikaan sijaa. Kappaleissa oli toki edelleen mainioita melodiankuljetuksia ja kiireetöntä surffihengailua, eikä mikään varsinaisesti tökkinyt. Kokonaisuus tuntui silti jäävän kovin pintapuoliseksi.
20 fingers 20 toes piti edelleen kohtalaisesta puolensa, vaikka levyn hauraus ei samalla lailla välittynytkään keikalla. Girls ei sen sijaan missään vaiheessa saanut kunnolla ilmaa allensa. Se tuntui harmilliselta, koska juuri tässä kappaleessa bändin svengi voisi olla parhaimmillaan. Matti Jasun ja Valtteri Virtasen duetto on kaikessa epätarkkuudessaan aina toimivaa, ja vetävyys tuntui murenevan ennemminkin haluttoman kuuloiseen rummutukseen. Toivottavasti Goodnight Monstersin näkemiseen tarjoutuu pian uusi mahdollisuus, sillä bändin parhaat hetket ovat selvästi perjantaista esitystä korkeammalla!
Illan toinen esiintyjä, The Micragirls, on uuden Feeling dizzy honey?! -levynsä myötä kovassa nosteessa tällä hetkellä. Niinpä keikan teemana olikin 17.1. julkaistun levyn tuplacd-version juhlistaminen. Livenä Kuopion pianohelmat todella osoittivat, mistä tässä kaikessa on kyse. Kolmikon soinnissa on tämän hetken musiikkikentällä sellaista autenttisuutta, mistä valtaosa indieksi itseään tituleeraavista bändeistä voi vain haaveilla. Kokemus on sitä paitsi jättänyt jälkensä bändiin hyvin positiivisella tavalla. Soinnissa on kuultavissa jopa tietynlaista tiukkuutta ilman, että särmiä tai kulmia kuitenkaan olisi millään tavalla ruvettu silottelemaan.
Matalasoundiseen kaahaukseen on tullut lisää väriä rauhallisemmista kappaleista ja ilmaisupaletti tuntuu yllättävästi hieman odottamaani laajemmalta. Liekö äänittäjä Pekka Pirttikankaan peruja vai omaa kehitystä, mutta esimerkiksi laulaja-kitaristi Marin tyylikeinot ovat laventuneet perinteiseksi muodostuneesta rokkirähinästä myös matalan hypnoosimurinan alalle. Kenties parhaana esimerkkinä tästä toimi uuden levyn Queen of the Cavemen, joka ponnistaa kuulluista biiseistä ehkä korkeimmalle.
Micragirlsiä on vaikea ohittaa puhumatta bändin lavapreesensistä. Biisien välissä käytävät neuvottelut, hiipimiset toisen pullolle kesken keikan sekä taattu loppusekoilu – kaikki nämä ovat tuntuvat puolustavan paikkaansa. Encoren viimeisen biisin alku tiivistää sen, mikä on Micragirlsiä: N-Y-T-NYT! Tämä on ehdottomasti bändejä, joita ei saa kuunnella liian pitkiä jaksoja kerrallaan. Kaiken omaleimaisuuden keskellä kuljetaan nimittäin kaaoksen rajamailla. Julkkarikeikalla setin pituus oli juuri sillä rajalla, mutta ei ehtinyt mielestäni ylittyä. Hyvä niin, sillä Microjen keikasta ei soisi jäävän pahaa makua tai huonoja muistijälkiä. Tämä bändi ei viehkeile tai pokkuroi, mutta jättää toisaalta ylimielisyydenkin omaan arvoonsa. Sitä kutsutaan kai aitoudeksi.
Entä miten oli laita bändien yhtäläisyyksien kanssa? Kaikesta vastakkaisuudesta huolimatta koin, että molemmilla bändeillä on samankaltaiset musiikilliset tavoitteet, jotka toteutuvat näin erilaisissa tyylilajeissa hyvin eri tavalla. The Micragirls suoriutui tällä kertaa Goodnight Monstersia paremmin, mutta tällaiset asiat tuntuvat olevan pienestä kiinni.
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
