20.01.2007
Alkujaan Porissa vuonna 1981 perustettu, ja saman vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla miehissä Tampereelle muuttanut, Yö on ulottanut kunnioitettavan kokoisen uransa jo kolmelle vuosikymmenelle. Vuosien varrelle on mahtunut iso liuta soittajia, monia erityyppisiä aikakausia, läjä vaihtelevantasoisia pitkäsoittoja, sekä tietenkin lukematon määrä niitä keikkabussissa vietettyjä kilometrejä.
Loppuvuodesta 1983 Yö julkaisi debyyttilevynsä Varietee, joka nousi välittömästi myyntilistojen kärkeen, aivan kuten albumia edeltäneet Likaiset Legenda 1 ja Särkynyt Enkeli singletkin. Ryhmä oli noussut näin suosionsa huipulle käsittämättömän lyhyessä ajassa, mutta tästä lakipisteestä ei kulunut puolta vuottakaan, kun Dingo oli jo tullut ja räjäyttänyt porirockin todelliseksi kansalliseksi ilmiöksi, muuttuen siinä samalla itsekin ennen näkemättömäksi instituutioksi. Vaikka Yö jäi näin nopeasti supersuositun naapurinsa varjoon, pystyi yhtye kuitenkin samaan aikaan luomaan uransa ehkäpä eheimmän ja laadukkaimman pitkäsoittonsa, Nuorallatanssijan.
Jo debyyttilevyllä voimakkaasti Jussi Hakuliseen henkilöitynyt Yö soitti näinä aikoina ainoastaan Hakulisen säveltämiä ja sanoittamia kappaleita, muun ryhmän tyytyessä huomattavasti vähäisempään rooliin. Kuten esikoisella niin myös Nuorallatanssijalla sanoituksista löytyi yhä joitain yltiöromanttisia ja naiivin kauniita kohtia, mutta yhä useammin myös kyynisyys ja kaikentyyppiset konfliktit olivat löytäneet tiensä alati tummuviin tarinoihin. Kärsivän taitelijan rooli sopi kuitenkin Hakulisen kapeille harteille erinomaisesti, minkä ansiosta Nuorallatanssija kesti kokonaisuutena aivan eri tavoin voimasoittoa kuin Varietee.
Albumin avaava Häät käy malliesimerkistä, kun tarkastellaan Hakulisen tuon aikaista ajattelutapaa. Juhlan humussa niin sulhasta kuin morsiantakin kehotetaan tarkistamaan haarniskansa ja kilpensä, sekä teroittamaan miekkansa, sillä ”et enää aamenen jälkeen sä suojaa saada voi enempää”. Näin nuorenparin yhdessäolo saa jo tänä suurena päivänä synkän pohjasävyn, eikä tulevalta voi näin ollen odottaa enää juuri muuta kuin murhetta, kun Jumalakaan ei taida saapua jumalan huoneeseen seuraamaan liiton siunausta. Ja tapahtui niinä päivinä jatkaa jumalan suunnitelmien ja pyhien tekstien ehdollistamista, eivätkä Herran kasvot käänny myöskään Napolin lohduttoman kurjuuden suuntaan ja niin ”näkyy ihmisten silmistä, etteivät maasta voi nähdä he taivaaseen”. Lyriikoiden lohduttomuus saa vielä entisestään lisävetoa onnistuneista sävellyksistä, vaikka toteutus ja soundit jättävätkin useimmiten toivomisen varaa. Kaiken murheen keskeltä kohoaa onneksi sentään Laulu meille kahdelle, joka vaientaa hetkiseksi maailmasta kiväärien paukkeen ja tuo muassaan lyhyen välähdyksen verran rakkauden voittamatonta voimaa.
Siinä missä albumin alkupuoli vietetään suhteellisen suorissa tunnelmissa haastaa puolessavälissä kuultava nimiraita kuulijat tyystin uudenlaisella tavalla. Vertaukset ja puolittaiset viitteet ovat toki käyneet jo tässä vaiheessa tutuiksi, mutta kuka tai mikä on tämä tarinan nuorallatanssija? Aistiko Hakulinen jo kappaletta kirjoittaessaan menestyksen väistämättömän käännöksen ja kuvasi yhtyeen nuoralla taiteilevaksi artistiksi, jonka putoamista suuri yleisö jo innoissaan odottaa, vai onko kyseessä vain ihmisen luontaista raadollisuutta ruotiva kertomus? Sitä ainoaa oikeaa tulkintaa ei tietysti ole olemassakaan, mutta silti olen kuulevinani riveistä: ”Ja kun nimi on painunut ihmisten mieliin, on se helpompi hautakiveen kirjoittaa” jotain, joka kuvaa kivuliaan tarkasti ihmisen mieltä ja sen toimintaa. Nuorallatanssijan suurimmaksi hitiksi nousi kuitenkin ylivoimaisesti seuraavana soiva Joutsenlaulu, jonka tarinassa piirretään hyisen tarkkaa kuvaa ns. tavallisen elämän hivuttavasta tappiosta.
Albumin viimemetrit eivät pysty millään tasolla vastaamaan alkupuolen majesteetilliseen loistoon, sillä niin ideat, sävellykset, sanoitukset kuin sovituksetkin polkevat nyt lähinnä paikoillaan. Vauhdikkaampi Painajaisten jälkeen saa vielä saksofonillaan luotua jonkinmoista vetoa, mutta ... ja he nousivat junaan sekä Illan viimeinen laulu ovat jo melko väsyneitä tapauksia.
Kuten albumi loppusuorallaan, niin myös Hakulinen tahollaan väsyi muun yhtyeen jatkuvaan tien päällä rälläämiseen. Väistämätön tapahtuikin viimein juhannuksena 1985, kun hän ilmoitti eroavansa yhtyeestä ja lähtevänsä soolouralle. Näin päättyi eräs suomalaisen rockin kummallisimmista luvuista, joka ehti antaa maailmalle ihmeteltäväksi vain kaksi pitkäsoittoa, sekä erilaisia harvinaisuuksia sisältäneen ... ja tapahtui niinä päivinä live-levyn, joka on muuten liitetty bonuksena mukaan Nuorallatanssijan cd-versioon.
Olli Lindholmin asetuttua yhtyeen johtoon Yö on muuttunut hitaasti aikuisemman rockin melankoliakoneeksi. Ryhmä on tehnyt viime vuosina jälleen enenevissä määrin yhteistyötä myös Hakulisen kanssa, mutta kahden ensimmäisen albuminsa tasolle se ei ole enää yltänyt, sillä jo yksistään aika on nostanut nuo uran alkupään teokset aivan omaan luokkaansa. Raakilemainen ja suunnatonta intoa uhkuva Varietee lupasi jo aikoinaan paljon, mutta vasta Nuorallatanssija käytti yhtyeen suunnatonta potentiaalia toden teolla hyväkseen. Nopeiden studiosessioiden ja turhankin kovan kiireen myötä syntyi todellinen klassikko, levy joka henkii jotain tärkeää ja ainutkertaista omasta ajastaan, jotain joka ei vanhene nähtävästi koskaan.
Teksti: Mika Roth, kuvat: www.likaisetlegendat.com
