Garmarna: Guds Spelemän, 1996
10.01.2006
Värttinä, Gjallarhorn ja Hedningarna ovat osaltaan näyttäneet, että kansanmusiikki voi olla rock. Mutta se voi olla myös metallisen raskasta, todistaa Garmarnan Guds Spelemän, klassikko kymmenen vuoden takaa. Ja ei, tässä ei ole kyse Finntrollin tapaisesta hevihumpasta. Sillä oikeastaan tämä on lähes puhdasverinen folk-levy, joka on tuotettu kuin metallilevy. Rummut jyskyvät voimallisesti, ja Emma Härdelinin kirkas ja voimakas ääni korostaa kansanballadien goottilaisia aspekteja. Ei sinänsä ihme - levyn tuottaneen, miksanneen ja äänittäneen Sankin kädenjälkeä on kuultu myös Killing Joken ja Paradise Lostin levyillä. Hedningarna on silti bändin lähin sukulainen, mutta Garmarna ui syvemmissä, vähemmän riehakkaissa vesissä.
Yhtye kokeili samplejen ja sekvensserien käyttöä jo debyyttialbumillaan Vittrad, ja joidenkin painosten loppuun oli lisätty Klevabergselden-kappaleesta metallisesti jauhava versio. Vittradin ohueen soundiin verrattuna Guds Spelemän on kuitenkin selvästi hiotumpi ja monitasoisempi levy. Sillä kaksi hallitsevaa elementtiä ovat Jens Föglinin jytisevä rummutus ja Stefan Brisland-Fernerin soittamasta kampiliirasta lähtevät möyrivät bordunaäänet. Näiden ympärille on kerrostettu viulut, munniharput, käsirummut, luuttu ja e-bow´la soitettu kitara raa´aksi uoliakustiseksi äänivalliksi. Tuotanto on onneksi bassovoittoinen, joten yhtyeen kokonaissoundi on korvaa miellyttävän syvä ja raskas. Sitä paremmin sitä täydentävät Härdelinin kirkkaat, intensiiviset laulusuoritukset. Tulos on sekä vangitsevan kiehtova että hermostuttava. Myös sanoitusten tarinat peikoista, ihmissusista ja ritareista toimivat, koska niiden tulkinnassa on säilytetty kansanperinteen arkinen ote - ilman sankarihevin melodramatiikkaa. Lähes kaikki tekstit ovatkin traditionaalisia, samoin kuin puolet sävellyksistä.
Avausraita Herr Mannelig on tulkintana levyn pieniäänisintä päätä, mutta sopivan pahaenteinen, kuvaahan se vuorenpeikon naimatarjousta nuorelle urholle. Sanoitukset noudattavat kautta levyn kansanballadille ominaista kaavaa, ja tässä peikon kasvavat lupaukset toistuvat rakenteellisesti samankaltaisina useiden säkeistöjen ajan, kunnes sulho lopuksi torppaa ne oteamalla, ettei voi suostua, koska kosija ei ole kristitty nainen.
Toisena seuraava Vänner och fränder onkin jo vangitsevan upea, levyn kärkeä. Paikallaan seisova säestys luo hermostunutta tunnelmaa, ja Härdelinin laulusuoritus on loppua kohden hypnoottinen, hänen käydessään läpi kuinka köyhä poika tutkii kauniin morsiamensa koskettomattomuutta: "jag ser, jag ser / på dina snövita bröst / att de ej har varit någon måbarnatröst". Härdelinin fraseeraus on myös kautta levyn harvinaisen selkeää - tyydyttävälläkin kouluruotsilla pysyy mukana.
Halling från Makedonien on levyn ainoa instrumentaalikappale, ja vetoaa varmasti kaikkiin munniharpun ystäviin, mutta hektisesti etenevä Min man päästää taas valloilleen yhtyeen koko voiman. Samaa maata ovat hurja Varulven, joka näyttää balladien verisen puolen - lehmusten suhistessa - sekä Hilla lilla, jossa Härdelinin ääni on erityisen läpitunkeva hänen kertoessaan synkkää tarinaa kunniamurhasta.
Lähes instrumentaalinen Drew drusnaar ja eteläsaameksi laulettu Njaalkeme ovat erinomaisen tarpeellinen hengähdystauko ennen levyn kliimaksia Herr Holger, jossa yhtye yllättää kuulijan vielä aiempaakin massiivisemmalla pauhulla: rumpujen pauke ja jousista raastettu iskuriffi saattelevat tarinaa, jossa kuninkaan surmaama epärehellinen vasalli rukoilee helvetistä käsin vaimoaan palauttamaan talonpojille heidän omaisuutensa: ”min kära fru Tala, gif bonden sin ko / för i helvete der är så svårt att bo”. Levy päättyy alakuloiseen nimikappaleeseen.
Kolmannella levyllään Vedergällningen yhtye siirtyi syvemmälle elektronisen musiikin maailmaan, naittaen triphopin ja folkin yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi. Tämäkin levy on jo epätodennäköisyydessään hämmästyttävä, mutta myös Guds Spelemän on ainutlaatuinen folk/proge-unelma, ja sillä lopputulos soi kaikkein komeimpana.
Mikko Heimola
