06.01.2007
Klubi/Turku
Turun klubin ohjelmatarjonta poikkesi tammikuisena lauantai-iltana huomattavasti sen tyypillisistä linjoistaan. Niin rumpusetit kuin tornimaiset vahvistinjärjestelmät loistivat poissaolollaan, mutta illan menoon ja tunnelmaan se ei vaikuttanut ainakaan millään tavalla negatiivisesti.
Illan toisena erikoisuutena oli se, että illan pääesiintyjä – J. Karjalainen Lännen-Jukka String Bandeineen – ilmaantui lavalle ensimmäisenä. Ohjelma koostui loppusyksyllä julkaistun Lännen-Jukka -levyn materiaalista, sekä joistakin levylle päätymättömistä, samanhenkisistä kappaleista. Hankkeen innoittajana on Lännen-Jukka, Jenkkeihin 1900-luvun alkupuolella muuttanut, mutta Suomeen palannut mies, johon Karjalainen tutustui ”16-vuotiaana, rasvalettisenä, kantria ja bluesia diggaavana vetelyksenä”. Keikalla esitetyt kappaleet olivat suurelta osin artistin muistoja niistä biiseistä, joita Lännen-Jukka oli pienessä porossa tapaillut epävireisellä banjollaan.
Levyllä kappaleet ovat kertaottoina nauhoitettuja, ja ainoana instrumenttina on laulun lisäksi banjo tai kitara. Keikalla mukana oli kuitenkin string band -kokoonpano, joka koostui Karjalaisen ja banjon lisäksi Ninni Poijärvestä (viulu) ja Mika Kuokkasesta (kitara). Banjon lisäksi ainoana lyömäsoittimena toimi mikitetty(?) lava. Oli uskomatonta huomata, minkälainen lumo- ja vetovoima näin orgaanisessa kokoonpanossa voikaan olla! Karjalaisen tyypillisiä hittejä kuulemaan tulleet saattoivat hämmentyä iäksi, mutta loput täyteen ahdetun Klubin väkijoukosta kokivat positiivisella tavalla mitä tarkoittaa, kun musiikki todella on aitoa. Ainutlaatuinen yhdistelmä pohjoisamerikkalaisen juurimusiikin erilaisia tyylejä sekoitettuna suomalaiseen kansanlauluperinteeseen oli tehnyt liiton Karjalaisen korostetun rosoiseen laulantaan.
Mieleeni piirtyi kaksi kuvaa: Ensimmäisessä mies soittaa banjolla rivoja rekilauluja vanhan amerikkalaisen tanssisalin lavalla ja saa yleisön hämmennyksiin. Seuraavassa samainen mies on suomalaisen nuorisoseurantalon lavalla samaisen banjon kanssa soittamassa bluesia nonsense-sanoituksineen, ja yleisö on yhtä lailla hämillään. Kun 2000-luvun suomalainen keikkayleisö hyppii tasajalkaa tällaisen keitoksen tahdissa huutaen Nancya ja Sallya sekä Pontikkapoikaa, ovat klassikon ainekset kasassa!
Tunnelma oli välitön ja valtakuntamme tunnetuimpiin artisteihin kuuluva esiintyjä saikin viestitettyä yleisölle tunteen samalla tasolla olemisesta. Jos biisi ei ottanut käynnistyäkseen, sitä harjoiteltiin hetki; jos säkeen kertaus tai viuluteema oli tullakseen, sen annettiin tulla. Asiaan kuului luonnollisesti jatkuva tarinointi ja kappaleiden taustoittaminen. Ehkäpä Hiski Salomaan Lännen lokarin Lännen-Jukka todella on samainen mies... Niin ikään Matit Nykänen ja Vanhanen saivat omansa, kun Maailman-Matti omistettiin heille. Encore oli tällaisen esityksen päätteeksi itsestäänselvyys. Se päättyi hitaaseen tunnelmointiin Hoopon joulun parissa, Loppiaisen kunniaksi. Näin päättyi yksi ainutlaatuisimmista näkemistäni keikkaesityksistä.
Kuten sanottua, tällä kertaa lämmittelijä oli vaihtunut jäähdyttelijäksi. Salin pikkuhiljaa tyhjentyessä aloitti turkulainen Pocket Knife lämpimän ja rauhallisen countrypop-henkisen esityksensä. Lievien teknisten vaikeuksien jälkeen hienot kappaleet alkoivat keinuvasti tuudittaa jäljelle jääneitä katsojia Pocket Knifen akustisen kitaran, Jan Henrik Rinne III:n basson ja Sohvapotun lap steel -kitaran voimin.
Kertakaikkisen hienon musiikin voi sanoa olleen kertakaikkisen epäkiitollisessa asemassa ja kenties sopimattomassa paikassa, kun lattialle edellisen keikan aikana ilmestyneet lasinsirpaleetkin aiheuttivat häiritsevää ritinää tähän utuiseen tunnelmointiin. Kenties esiintyjän mukanaan pitämä ”ikoni” kuitenkin toi varmuutta lavalle, ja mm. upea Saturday-kappale jäi tiukasti mieleen vielä edellisen esiintyjän aiheuttamien tunnekuohujen seassakin. Pocket Knife on erinomainen artisti, joka kuitenkin istuu parhaiten hyvin toisentyyppisiin olosuhteisiin! Julkaistun materiaalin odottelun tuskaa voi käydä lievittämässä Bone Voyagen demo-soittimessa.
Ilta osoitti hyvin elävästi, miten ilmaisuvoimaista minimalismi voi olla. Samalla se todisti vääräksi sen usein esitetyn epäilyksen, että olemassa olevista elementeistä ei voisi kehittää mitään uutta.
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
