31.12.2006
Kuta enemmän James Brownin ”Hell” –albumia (1974) kuuntelen, sen varmemmaksi tulen siitä, että tämä on se aution saaren Brown-levy, joka kannattaa esitellä klassikkona Brownin tuotantoa tuntemattomille. Useimmat jakenymanit valitsisivat Live at the Apollo –liven vuodelta 1963, ja silkkaa sielua on toki sekin, mutta esittelee RuskeaJampan tuotannosta vain varhaisimman puolen. Ja todellisen murto-osan: käykääpä joskus joutessanne esim. allmusic.comista katsomassa, miten monta levyä mies on tehnyt!
Brownin tuottelias ja kunnioitettava levytysura kärsii kuitenkin ns. elvisprince –syndroomasta, eli tasaisen laadukasta levykokonaisuutta on erittäin hankala löytää. Eniten kehututkin studiopitkäsoitot sisältävät omat ns. ”fillerinsä”, ja suuri osa Brown-aficionadoista onkin suosiolla antautunut kokoelmien varaan. Tilannetta hankaloittaa tietenkin myös eräiden levyjen hankala saatavuus, sen myötä muodostunut keräilykulttuuri-vitsaus sekä yksinkertaisesti se, ettei läheskään kaikkea Brownia saa cd-muodossa. Älkää kysykö, miksi. Että älkääpä heittäkö LP-soittimianne kaivoon vieläkään, vuonna 2007.
(Vain) noin kolmenkymmenen Brown-levyn omistajan ominaisuudessa jakaisin Brownin tuotannon täysin omavaltaisesti ja epäortodoksisesti neljään osaan. Levytysten aloitusvuodesta 1959 halki 60-luvun voitaneen puhua tiukasta, uraauurtavasta soul-vaiheesta, jonka aikana syntyivät miehen suurimmat, ja valitettavasti myös jossain määrin puhkikuluneimmat, hitit. Mikään ei ole niin noloa kuin suomalainen, liian nopea paskahousuversio I Feel Goodista. Nuoruudenvetreä ja huipputyylikäs Brown teki soul-vaiheessa siisteimmät koreografiansa ja teki merkittävää työtä edistääkseen rodullista tasa-arvoa USA:ssa. 70-luvun koittaessa meininki meni eläimellisemmäksi, ja koitti ko. vuosikymmenen lopulle kestänyt New Super Heavy Funk –kausi. Termi on Brownin itsensä lanseeraama, ja erittäin osuva. Kauden parhaimmissa, kosiskelemattomissa funk-vedätyksissä kuulija tuntee hien hajun sieraimissaan nimittäin. Kyseessä ei virallisesti ole Brownin ns. kultakausi, mutta voin kertoa, että hopeaa ei hävitä tässä tapauksessa. Moisen erikoistumisen myötä Brown uhkasi kuitenkin jäädä ajan ohi ajamaksi väliinputoaja-artistiksi, sillä funk ei ollut edes silloin suuren yleisön musiikkia. Sormi ei kuitenkaan mennyt suuhun, sillä osin limittäin em. kauden kanssa, jatkuen 80-luvun alkuun, Brownilla oli hyvinkin menestyksekäs Discoperiodi: funk-elementteihin sekoitetut tietoisen kornit discoilut tuottivat hyvin tehtyä peilipallomusiikkia, joka tänäkin päivänä kestää kuuntelun. Viimeisen, jostain käsittämättömästä syystä suuren kasaripoppihitin, Living In American jälkeen lähti käyntiin loppuun saakka kestänyt Chillailun aika, joka käsitti kuriositeettimaisia konekokeiluja, rappia, hiphop-hapuilua ja saavutetussa legendaudessa paistattelua, jota surullisella tavalla alkoivat ”värittää” huumeet. Brownin ei enää tarvinnut luoda mitään uutta, sen tekivät hänen puolestaan lukuisat nuoren polven musamaakarit ihonväriin katsomatta: on hyvin todennäköistä, että Brown on maailman sämplätyin artisti. Brownin tarvitsi vain ympäröidä itsensä timmeillä loistomuusikoilla ja seistä lavalla. Kuvaavaa lienee muusikkoystäväni raportti Brownin toiseksi viimeisestä Suomen keikasta: ”Äijä itse ei puhunut paljoa mitään, mutta se nuori spiikkaaja siellä hehkutti ihan koko ajan, että zeimspraun, zeimspraun!”
Olen sitä mieltä, että erilaisten kokoonpanojen, tyylien ja tyylittömyyksien sillisalaatti Hell on James Brown yhdessä paketissa. Aloittakaa siitä Brownin pitkäsoittojen keräily. Siinä on 60-luvun hittien muistumia, railakasta wah-wah -kitarointia, yhteiskunnallista kantaaottavaisuutta, legendaariset ähkäisyt ja rääkäisyt, infernaalisia torvia, pasunistien pasunisti Fred Wesley, alttosaksofonistien alttosaksofonisti Maceo Parker. Brownin ex-bitch Lyn Collinskin vielä. Klassikoiksi tunnustettujen funk-raitojen lomasta löytyy vanhojen hittien uuskierrätyksiä, joiden tarpeellisuus voidaan paikoitellen kyseenalaistaa: kuka oikeasti tarvitsee Please Please Men pseudolatinoversiota? Vastaavasti taas tarvitsemme hyvinkin paljon Can´t Stand It ´76: en kaltaisia esimerkkejä siitä, miten helvetinmoisen grooven aikaansaaminen ei riipu siitä, ollaanko studiossa vai ei. Erityishuomion ansaitsee jo discoon päin kallellaan oleva hieno, jopa lounge-sävyjä paikoin tavoittava kuuden perättäisen kappaleen paketti, jossa sovituksesta vastaa Dave Matthews –niminen herra. Taitaa olla ainoa Brown-levy, jossa kuullaan oboeta? Musiikkia saa koko rahalla: alun perin tuplalevynä julkaistu kokonaisuus kestää 69 minuuttia 12 sekuntia.
Eihän tällainen jättipaketti voi olla koherentti. Mutta levy on kuin koko Brownin ura: pirummoinen vuoristorata, jossa kuulijalle heitetään jarrumiehen rooli. Vuoristoratamaisuus ulottuu myös yksittäispiisien tasolle: katson tärkeäksi kertoa vielä Hellin lopettavasta raidasta Papa Don´t Take No Mess, joka on varmaan hienointa, softia ajankohtainenkakkonen-funkia, mitä on koskaan tehty – siihen saakka, kunnes alkaa Brownin itsesoitettu pianosoolo, joka on varmaan paskin, kömpelöin pianosoolo, mitä on koskaan levytetty. Kokoelmalevyissä kyseisen, alun perin 14-minuuttisen raidan annetaan soida viitisen minuuttia, minkä jälkeen se diskreetisti feidataan ulos. Rivien, tai tässä tapauksessa tahtien, välistä on hienolla tavalla luettavissa se, miten kukaan ei varmasti koskaan uskaltanut sanoa despoottimaiselle Brownille sitä tosiasiaa, että hän oli maailman huonoin kosketinsoittaja.
Tulen lopun ikääni muistamaan sen irvokkaan, hykerryttävän yhteensattuman, että aivan joulukuun lopussa 2006 Brown haudattiin jokseenkin samaan aikaan toisenlaisen diktaattorin, Saddam Husseinin kanssa. Vähän on semmoinen tunne, että toinen päätyi yläkertaan, toinen alakertaan.
Janne Kuusinen
