Sinkut – Joulukuu 2006
Apulanta: Koneeseen kadonnut
Levy-yhtiö
Apulanta on tehnyt sitä samaa biisiä viimeiset vuodet. Tonin hellivän haikeasta ruoskivaan vaihteleva laulu kohtaa tällä kertaa nimibiisillä mukavan svengaavan säkeen ja iskuriffeillä mätkivän kerron. Kosketinkuviot tuovat mukavasti sävyjä, mutta pohja on sitä tuttua viime vuosien Apista alusta loppuun. Eikä Koneeseen kadonnut missään kohtaa yllä bändin tähtihetkien koskettavuuteen. Kevyemmin jammaileva Likainen vesi on oikeastaan piristävämpi, sillä homma soutaa vaihteeksi jotain muuta kautta kuin niiden jo hiukan kaavamaisiksi muodostuneiden iskuriffien harteilla. Koko bändi kuulostaa mukavan reippaalta ja jopa innostuneelta. Perusmätkeissä bändi alkaa jo hiukan turtua. Syntisten pelastaja koittaa svengata edellisen tapaan, mutta on valinnut siihen ehkä hiukan turhan tumman ja raskaan kehyksen.
Ilkka Valpasvuo
iiwanajulma: Rakkaani
UHO
Helsinkiläinen raskailuyhtye
iiwanajulma haluaa antaa kuulijoilleen haasteita. Sen sijaan että yhtye julkaisisi sinkkuna suurimpia hittejään jo tulleelta levyltä (kuka sellaista muka jaksaisi ostaa?), yhtye on sovittanut kaksi kappaletta akustisempaan asuun. Silti kyseessä ei ole mikään nuotiokitaraheleily, vaan nimibiisilläkin mukana on tiukkaa ja häijyn psykedeelistä laukkaa,
Sielun veljien kaltaista pahaenteisyyttä ja
System Of A Downin kaltaista raskaampaa arvaamattomuutta. Sellolla, igilillä ja soivakulholla koristeltu
Sitä ei ole mitä en näe vie laahaavan psykedelian entistäkin syvempiin syövereihin. Hienoja uudelleen luentoja.
Ilkka Valpasvuo
Luomakunta: Ilman ystävää
Pajula
Heinolalainen
Luomakunta on tullut tutuksi suomenkielisen rockin menevänä kitarointi-bändinä mutta myös haaveellisena maalailijana. Jälkimmäinen noista on edelleen menossa mukana pienen hiljaiselon jälkeen julkaistavalla sinkulla. Kitarointipuoli tuntuu sitä vastoin siirtyneen aiempaa rankempaan mätkeeseen. Voisi puhua jopa raivokkuudesta.
Niko Naukkarisen suoraviivainen ja tunteeseen helposti pääsevä laulutulkinta lähtee myös huutoon ja kokonaisuudessa maistuukin jonkinlainen melankolisen suomirockin ja riffittelevän alternativen ristisiitos. Ei niinkään kaukana siitä Heinolan tunnetummasta herraseurueesta
Apulannasta... Silti omilla mennään, bändin tunnistaa edelleen Luomakunnaksi. Ihan mielenkiintoinen kaava, vaikka ainakaan tällä sinkulla siitä ei kiteydy todellisia helmiä.
Ilkka Valpasvuo
Nitrokiss: Addiction
Pajula
Tamperelainen melodinen hard rock-viisikko
Nitrokiss onnistuu tällä kahden biisin sinkurallaan nostamaan mielikuvia mm.
Backyard Babiesista ja pahimmasta goottiromantiikasta riisutusta
The 69 Eyesista. Kyse on siis päällekäyvästä ja melkoisen rupisesta rockista, jossa luotetaan sekä tiukkaan säröriffiin että kaartavaan melodiaan. Energiaa piisaa ja hiki lentää.
Durdenin laulu on ehkä hiukan liiankin perinteisen tummasti äijäilevää, mutta kieltämättä kyseisessä tyylissä sopii soittoon kuin lusikka puuroon. Etenkin nimibiisillä viisikko on onnistunut luomaan ihan tarttuvan ja mieleenjäävän meuhkan. Toivottavasti vastaavia riittää pitkäsoitollisen verran. Rokkikansalle.
Ilkka Valpasvuo
No Shame: Take The Money & Run
Fullsteam
Suomalaisen punk rockin eturiviin jo vuosia kuulunut
No Shame
lohkaisee tulevalta pitkäsoitoltaan
White Of Hope – Turning Black rahan himoa arvostelevan menevän Take The Money & Run –kipaleen. Menevän rockituksen tukena on kaksi levylle päätymätöntä kappaletta, vauhdikkaan kiivas
(/3 ja edellistäkin tiukemmin paahtava
Perfect World, jonka kertsi kulkee kevyemmällä otteella ja pistää päätä keikkumaan. Jokohan yhtye Fullsteamin menestyksekkäässä tallissa nousisi ansaitsemaansa arvostukseen? Musiikin puolesta ainakin kuulostaa hyvältä…
Ilkka Valpasvuo
Tarja Turunen: You Would Have Love This
Passion / Universal
Tässä se nyt on. Tarja Turusen kovasti odotettu single, joka edustaa taannoin ilmestynyttä, nyttemmin jo kultaakin myynyttä,
Henkäys Ikuisuudesta -soolodebyyttiä. Singlevalintaa voi pitää melko rohkeana, sillä nimikappale on tunnelmaltaan hauras ja paikoin jopa surumielinen. Lähinnä Turusen upean äänen varaan nojaava sävellys pystyy kyllä kotioloissa kutomaan ympärilleen tiheän tunnelman, mutta voimallisempaan radiosoittoon siivu on luultavasti aivan liian seesteinen. Nimibiisistä on tarjolla kaksi toisistaan lähinnä pituudessa eroavaa versiota, sekä näiden välissä kuultava tulkinta
Nightwishinkin takavuosina esittämästä
Howard Blake -klassikosta
Walking in the Air. Vanha luottobiisi nouseekin selvästi singlen todelliseksi kruunuksi ja Turusen aiempaa huomattavasti hiljaisempi tulkinta yhdessä minimalistisen taustan kanssa saa aikaiseksi milteipä lumotun hetken. Kaunista, erittäin kaunista ja herkkää, eli juuri sitä mitä Turuselta osattiinkin odottaa.
Mika Roth
The Valkyrians: Do You Really Wanna Know?
BALE inc.
Suomalaisten rytmimusiikin saralla alkaa esillä jo olla vakuuttavaa edustajistoa ja
The Valkyrians ei tee tähän lajiin poikkeusta. Uusin viiden kappaleen ep/sinkku Do You Really Wanna Know? luottaa hyväksi havaittuihin ska-keinoihin. Nimibiisi on varmasti yksi viime kesän festareiden soitetuimpia biisejä, niin lavoilla kuin mankoissa. Ansaitusti, sillä kappale on pirun vetävää johdattelua humppatuokioihin ja onnistuu levyllä saamaan aikaan yllättävänkin väkevästi livemeininkiä vastaavaa sykettä. Eihän kyseinen biisi mitään uutta keksi, mutta kuka sellaista lopulta odottaakaan? Siitä tulee silti hyvälle tuulelle ja sen pop-melodia kestää.
Heikommiksi eivät jää muutkaan raidat. Illan vetävimpänä hitaana voidaan pitää toisena mukana olevaa
Warmth and Shelteriä, jonka alussa on aistittavissa rytmimökin ska-laudoituksen rakosista valonpilkahduksia makeansuolaisista soul-kliseistä, joita venytellään nautinnollisesti hillittyjen torvien ja jousisoitinten muodossa. Samaa panosta on kuultavissa laulaja
Angsterin tulkinnassa. Todella tyylikästä.
Näiden kahden studiokappaleen lisäksi lätyltä löytyy vielä kolme live-esitystä, joiden pitäisi esitellä The Valkyriansin kuntoa. Vaikka yhtye on charmikas liveakti ja levyllä lähes yhtä kova, ei valkyyrioiden live-esitys levyltä kuultuna tunnu jostain syystä kovin innokkaalta. Toisaalta
Tougher Than Tough ja
54-46 Was My Number eivät ole mitään kovin tempovetoisia kappaleita, jotka vetäisivät kuuloke- tai olohuonekuuntelussa imuunsa. Lohtua tuo viimeinen kipale
Little Bitch, joka on ansiokasta perus ska-pätkettä puksuttaen eteenpäin kuin vanha höyryveturi, nopeasti, mutta sopivalla vauhdilla ja rytmiä tylsimpiinkin alkutalven iltoihin loihtien. Yhteenvetona kyllä tämän pikkuletun antimista kannattaa nauttia useampaankin otteeseen. Ja jos tulee himo, niin
High & Mighty albumiakin on toki tarjolla. Ei tämän maistiaisen perusteella kauheasti sen hankkimista kahta kertaa tarvitse harkita.
Mikko Lamberg
Tuiran miliisi: Liian fiksu rokkaamaan
UHO
Oululaisen Tuiran lähiöalueen hengessä ponnistava, suomenkielistä energistä ärjypunkkia veivaava
Tuiran miliisi pistää kolmen biisin sinkuraa ulos. Kolmikko kuulostaa pahimmillaan sekoitukselta
Klamydian kohkaavaa tyyliä ja
Yön ankeaa suomi-melankoliaa. Suomen akateemisimpana punk-yhtyeenäkin mainostettu akti ei kyllä saa henkisestä kypsyydestään ja henkevyydestään juurikaan hienouksia puristettua ainakaan tällä lätyllä. Jälkimauksi jää lähinnä ahdistunut, melkoisen töksähtävä ja toivo ettei tätä tarvitse kuunnella lisää. Akustisemmin haikeiltu
Poikani nimi on Paavo paljastaa lähinnä solistin laulutaidottomuuden ja bändin ikävän tyylin piehtaroida yököttävässä suomi-melankoliassa. Riimittely ontuu tyyliin
kun hän menee kouluun, minä hukun Ouluun… Jotenkin ne aiemmin viehättäneet mustan huumorin ja apatian siivittämät ideanpoikaset ovat kadonneet, jättäen jäljelle melkoisen tylyn, yksioikoisen ja angstisen punk-kaavan.
Ilkka Valpasvuo
Vaarna: Maailman syliin
Andur
Tampereen ja Turun epäpyhällä akselilla ainakin aiemmin toiminut suomenkielinen särörock-yhtye
Vaarna viettelee ja molleilee tällä
Nosta kätesi-debyyttialbuminsa kolmannella sinkkujulkaisulla kahden biisin verran. Mukana on suoraviivaisen päällekäyvästi viettelevä nimibiisi sekä akustisemmasta jumittelevan progeilevaan vaihteleva versio levyn avausraidasta talvi. Viisikko luottaa särön ja tummasyisen uhkaavuuden lisäksi
Sanni Haadenmaan vahvaan ja viettelevän rockaavaan lauluun. Vaarnasta tuleekin hiukan mieleen takavuosien yhtye
Minerva, jonka solisti
Sara tekee parhaillaan paluuta
Susiraja-bändinsä kanssa. Esimerkiksi Maailman syliin on toki tarttuva ja menevä rock-sävellys, mutta se viimeisin omaleimainen patina siitä uupuu, jos halutaan luoda uusia lukuja suomirockin kaanoniin. Talven pyörteilevämpi ja idearikkaampi sovitus viehättää moniulotteisuudellaan, mutta tahtoo hetkittäin hukata juonensa. Silti – eteenpäin on menty, kuten maajoukkueluotsi
Antti Muurinenkin aikoinaan totesi.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7620
