11.12.2006
Johnny Kniga
Populaarimusiikin sydän on mustassa musiikissa. Blues, jazz, gospel, r´n´b ja soul loivat perustan kaikille valtavirran tyyleille. Amerikkalainen mustamusiikki on laaja ja erittäin rikasta ilmiö, joka on ottanut vaikutteita joka puolelta ja josta on ammennettu joka puolelle. Peter Guralnickin kirja Sweet Soul Music – Etelän soulin nousu ja tuho täydentää tekijänsä kirjallisen trilogian musiikkigenreistä. Ennen soulia Guralnick tarttui blues- ja kantrimusiikkiin, mutta nyt hän on päässyt todellisen rakkautensa pariin.
Kirjan suomenkielinen alaotsikko Etelän soulin nousu ja tuho on turhan pessimistinen. Guralnick kirjoitti kirjan jo vuonna –86, mutta hän ei ennustanut soulin katoavan musiikilliselta kartalta kokonaan. Tämän kaltaisen alaotsikon lisääminen 20 vuotta myöhemmin on hieman arveluttava veto. Vaikka Guralnick ei voinut ennustaa soulin tulevaisuutta, niin nykyään ainakin tiedetään sen voivan varsin hyvin. Uuden soulin eli neo-soulin tuleminen on nostanut soulin uuteen kultakauteensa. Artistit kuten Alicia Keyes, John Legend, Jill Scott ja Angie Stone ovat tehneet soulin hyväksi sen verran hyvää, että sen julistaminen tuhoutuneeksi on liioittelua.
On tosin tehtävä selväksi, että Guralnick käsittelee etelän soulia menneenä tapahtumana, jonain ainutkertaisena ja että hän tekee selväksi soulin synty-, huippu- ja kuolinvuodet. Etelän soul oli mielentila ja musiikillinen ylösnousemus, joka oli vahvasti sidoksissa mustien kansalaisoikeusliikkeeseen. Guralnick käsittelee onneksi myös tätä puolta erittäin rikkaasti eikä vain latele hittisinglejen myyntitilastoja. Tosin varsinainen analyysi valtasuhteista mustien ja valkoisten välillä jää vain esipuheeseen, loppupuoli keskittyy ”asiaan”.
Guralnick ottaa suurennuslasin alle soulin mielenkiintoisimmat ja vaikuttavimmat hahmot edeten kronologisesti. Sam Cooke, Ray Charles, Solomon Burke, Otis Redding, Aretha Franklin ja ennen kaikkea mysteerinen alkuvoima James Brown saavat kaikki palstatilaa ja ilahduttavasti tuon ajan tärkein taustayhtye ja itsenäinen bändi Booker T and the MG´s saa kirjassa enemmän sivuja kuin vain sivulausemaininnan.
Kirja on eittämättä oma eheä kokonaisuutensa, mutta sitä pystyy hyödyntämään myös lähdemateriaalina varsin hyvin. Luvut ovat jäsennelty selkeästi niin, että yksi luku käsittelee karkeasti yhtä tiettyä artistia linkittäen sen aikaansa, melko laveasti tosin.
Itse painiskelin pitkään yrittäen löytää aikaa Guralnickin koukeroiselle ja rönsyilevälle kielelle. Mihinkään akateemiseen jargoniin tai kaunokirjalliseen vaikeaselkoisuuteen ei ryhdytä, mutta tekstistä puuttuu ytimekkyys. Guralnickin tapa kertoa ja viehtymys yksityiskohdille on varsin ymmärrettävää kun viettää niin paljon aikaa yhden aiheen parissa, mutta kompromisseja olisi pitänyt tehdä. 500-sivuinen eepos kertoo kyllä kaiken oleellisen, mutta sivunmittaiset kappaleet ja lukemattomat (merkityksettömät) paikannimet eivät palvele kokonaisuutta toivotulla tavalla.
Otto Kylmälä
