11.12.2006
Kaikki alkoi siitä kun Juhani ”Juice” Leskinen perusti Mikko Alatalon, Harri Rinteen ja muutaman muun soittajan kanssa Los Coitus Interruptus nimisen yhtyeen Tampereella, joskus vuosien 1972 ja 1973 vaihteessa. Loppuvuodesta 1973 nimeään kevyesti muokannut ryhmä julkaisi ensimmäisen albuminsa, joka oltiin nimetty bändin itsensä mukaan. Seuraavana keväänä ilmestynyt Marilyn sinkku nosti Leskisen yhtyeineen jo kansalliseen kuuluisuuteen ja joulukuussa 1974 julkaistu toinen albumi Per Vers, runoilija kohotti näppäriä ja pikkutuhmia ralleja vääntävän retkueen entistäkin korkeammalle suosion liukkailla portailla. Yhtyeen loppu koittikin jo hämmästyttävän aikaisin, sillä Juice Leskinen & Coitus Int heitti viimeisen keikkansa heinäkuussa 1975 Oulun Kuusrockissa. Näin eräs suomalaisen rockin ihmeellisimmistä luvuista oltiin luettu loppuun reilussa kahdessa ja puolessa vuodessa.
Varhaisimmat muistoni Leskisen edesottamuksista sijoittuvat jonnekin tuonne 70-luvun polaroidin haaleisiin kesiin, jotka vietin lähinnä sukuni suosimalla mökillä. Siellä sai kuulla aina ”viimeisimmät hitit”, minkä ansiosta myös Leskinen yhtyeineen kävi allekirjoittaneelle tutuksi jo kauan ennen kuin osasin edes lukea. Levyt eivät olleet ehkä enää aivan uunituoreita kun kuulin ne ensi kertaa, mutta yhtäkaikki niiden jättämät muistijäljet ovat yhä syviä.
Debyyttialbumi Coitus Int on kauniisti sanottuna melko epätasainen tuotos, mutta ajan patinoiman kiekon huippukohdat ovat silti edelleenkin lyömättömiä. Kun esikoinen jyrähtää liikkeelle rahdun päälle kahden minuutin mittaisella Heinolassa jyrää rockauksella, on käsissä heti ensimmäinen klassikkobiisi ja Leskisen, Alatalon sekä Rinteen kynäilemät 14 viisua sukkuloivat tämän jälkeen suunnassa jos toisessakin. Bluesin tummaan vetoon rohkeasti nojaavasta perusrokista livetään aivan kuin huomaamatta progen puolelle, eivätkä country-sävytkään jää tyystin vieraiksi. Näin värikäs repertuaari ja hullunrohkea etunoja tuo muassaan jokusen napakympin, eivätkä ne pahimmatkaan ylilyönnit haittaa niin kovasti, kun usko omaan työhän on ollut selvästi vankkumaton.
Sanoitukset tarjoavat puolestaan mm. yhteiskuntasatiiria, kevyesti porhahtavaa kutuilua, rokkielämän eri puolia luotailevia tilityksiä sekä suoranaista ärsytystä, jota ryyditetään vielä vinolla huumorilla. Ironia saavuttaa omanlaisensa kliimaksin Jeesus pelastaa raidalla, eikä Runebergin tekstistä työstetty Sotilaspoikakaan taida aivan täydellä pokalla ladattu veto olla. Härskeintä osastoa edustavat puolestaan Imeläkivi ja Tulppaani, joissa viriilin nuoren miehen tahmaiset fantasiat nousevat huikean korkeaan liitoon.
Sillisalaattimainen esikoinen sai siis jatkoa jo 13 kuukautta myöhemmin, kun Per Vers, runoilija ilmestyi kauppojen hyllyille. Yhtye oli kehittynyt lyhyessä ajassa huimasti jokaisella osa-alueella, ydinryhmän pysyessä lähestulkoon samana. Leskisen osuuden kasvaessa myös kokonaisuus selkiytyi entisestään, eikä albumi ole enää läheskään niin hajanainen kuin edeltäjänsä. Myös suuri yleisö oli löytänyt ”manserokkarit” ja Per Vers, runoilija myikin kultaa jo parissa kuukaudessa. Samassa imussa myös debyytti ylitti kultalevyyn oikeuttavan myynnin rajan.
Uutukaiselta sinkuiksi irroitetut Juankoski, here I come ja nimibiisi Per Vers, runoilija pistivät kumpainenkin jälleen liikettä suomen kansan niveliin, eikä kukkahattutätejä vavisuttaneet Panomies ja Elämässä pitää olla runkkua jääneet myöskään huomaamatta. Rockin suuren talon eri huoneita innokkaasti tutkiva Leskinen joukkoineen valjasti käyttöönsä tällä kertaa myös perinteisemmän tanssimusiikin voimia kun Tango Iloharjulla soi.
Toisella albumillaan Leskinen osoitti lopullisesti olevansa eräs terävimmistä uuden sukupolven kynäilijöistä. Nokkela piruilu ja pistävä satiiri olivat kuitenkin vain yksi puoli nuoren muusikon piirtämästä sangen rikkaasta ja monipulisesta kuvasta. Yleisöön helpommin uppoavia kevyempiä lukuja rytmitettiin mietteliäillä ja suorastaan pakahduttavan kauniilla maalailuilla, joissa filosofiset aatokset ja tummemmat tunteet saivat hetkittäin vallan. Tulevina vuosina näiden kahden maailman yhdistely kävikin Leskisen tuotannolle yhä ominaisemmaksi ja niistä syntyivät myös ne miehen suurimmat kappaleet, jotka nyttemmin ovat muuttuneet suomalaisten kansalliseksi omaisuudeksi.
Kahden albumin jälkeen Coitus Intin tarina siis päättyi, mutta Juice Leskisen ura oli vasta aluillaan. Yhden Juice ja Mikko albumin, sekä parin Juice-levyn jälkeen Leskisen rooli muuttui tyystin toisenlaiseksi. Slam- ja Grand Slam–vuosien aikana hiljalleen elämää suuremmaksi instituutioksi kasvanut melankoliakone pysähtyikin seuraavan kerran vasta 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin kaikki alkoi olemaan jo musiikilliselta kannalta katsottuna ohitse. Leskinen palasi vielä kerran yhteen Alatalon kanssa kun Senaattori ja boheemi ilmestyi vuonna 2004, mutta kolmen vuosikymmenen takainen taika ei ollut enää entisenlaisensa.
Mika Roth
