06.12.2006
Nosturi/Helsinki
Radio Helsingin ja Nosturin järjestämä itsenäisyyspäivän vastaanotto oli mainio tilaisuus. Pientä juhlavuutta haettiin sillä, että Nosturin työntekijöillä oli puvut päällä, esiintyjät kuulutettiin lavalle Sibeliuksen Finlandialla, ja sitä hernekeittoakin olisi kai saanut jostain. Myös illan kokoonpano sopi hyvin edustamaan suomalaisuuden eri piirteitä, mutta ennen kaikkea tunnelma oli hyvin leppoisa: lyhyiden roudaustaukojen välillä hyväntuulinen väenpaljous istuskeli salin lattialla, DJ:n soittaessa vanhoja ja uusia suomalaisklassikoita.
Kieli- ja sivistymies M.A.Numminen ei pelännyt ärsyttää nuorta yleisöään, vaan avasi illan luennoimalla Ruotsin valtion ja ruotsin kielen positiivisesta merkityksestä Suomelle. Nummisen osana illan ohjelmassa oli edustaa sekä kuivaa byrokraattista vittumaisuutta että sivistynyttä kapinahenkeä, ja enemmän pilkettä silmäkulmassa taisikin olla "huolestuneessa väestöpoliittisessa kannanotossa" On syytä muistaa, jossa Nummisen erästä aiempaa kappaletta mukaillen muistutettiin veronmaksajien eläköitymisestä, ja kehoitettiin kaikkia Suomen työläisiä yhtymään. Maestro itse seisoi yksinkertaisen rumpusetin takana, ja aisaparinsa DJ Sane skrätsäili ja heitteli sekaan biittejä ja paloja Nummisen tuotannosta. Tämä teknoilu oli tosin varsin primitiivistä, ja toimi lähinnä konseptina, ei niinkään musiikillisesti. Parhaimmillaan se oli kuitenkin Einstürzende Neubauten -henkistä möykkää, kun Numminen hoki saksaksi ja hakkasi rumpujaan niin, että symbaaliviritelmätkin levisivät.
Nummista seurasi illan tarpeettomin esiintyjä: Nieminen & Litmanen. Sen lisäksi, että neljässä setissä on jo yhdelle illalle yksi liikaa, olivat he yksinkertaisesti puuduttavia: retrosoundi kuulosti hauskalta parin biisin verran, mutta sen jälkeen alkoi ensin puuduttaa ja sitten kyllästyttää, pahasti. Ongelmaa ei olisi, jos duo saisi musiikkiinsa samanlaista menoa ja groovea kuin vaikkapa hengenheimolaisensa The Mutants tahi Aavikko, mutta nyt kyse oli enemmän soittelusta ruotsinlaivahengessä. Rumpalin ja urkurin välille ei myöskään syntynyt sellaista rytmistä jännitettä, jota tällaisessa riisutussa ilmaisussa välttämättä tarvittaisiin.
Ilman yhtyettä esiintynyt, puukkojunkkariromantiikan ja juurevan hulluuden edustaja Tuomari Nurmio sentään paransi hieman illan tasoa. Hänenkin esiintymisensä jätti tosin hieman toivomisen varaa, sillä soitosta puuttui se terävyys, mihin hän on yksin parhaimmillaan pystynyt. Kitaraa tuki vain jalkarumpu, jonka lyönnit vahvistettiin turhankin tukeviksi kumahduksiksi. Biisit oli valikoitu pitkin tuotantoa, Lasten mehuhetkestä Lihavaan rakkauteen, mutta ainoa todellinen herkku oli viimeisenä kuultu Dumari, johon Tuomari sai kaapin paikan näyttävää puhtia. Yleisökin oli tästä selkeästi enemmän innoissaan kuin muista vedoista.
Mutta illan viimeiseen, nykysuomalaisen rakenteellisen pahoinvoinnin sanantuojaan. Kuluneen vuoden voisi Desibelissä julistaa Riston vuodeksi, sillä tämä on jo kymmenes bändin tekemisistä sen aikana tehty juttu. Emme kuitenkaan ole ainoita joiden mielestä Risto on ihq, sillä muunmuassa näin häntä tervehti kiihkeä yleisö. Sinä itse olet ihq, vastasi maestro, jonka juttu luisti kuten aina.
En osaa lakata hämmästelemästä, miten hän pystyy suoltamaan sanoja, jotka tuntuvat tulevan hetken mielijohteesta, ja jopa väkisin hakien, mutta kuulostamaan niin luontevilta: Itsenäinen Suomi, sä olet meidän kaikkien Pupu Tupuna! Mainitussa biisissä horinat saavuttivat jo sellaiset mitat, että bändin puolellakin repeiltiin. Ville Leinosen korvasi tosin tänä iltana hehkeä naisrumpali - ilmeisen pikapaikkaus, kun Riston piti ennen joka biisiä näyttää hänelle, millaista komppia nyt kaivattiin. Tämän jälkeen suoritus ei kuitenkaan jättänyt toivomisen varaa, joten kaikki kunnia myös kannujen taakse, ja bändi esiintyi muutenkin kaikkensa antaen. Ja eivätkö ne koskettimet koskaan kaadu? Mikkitanko lensi jo, ja itse hakkasin käteni helliksi lavanedustaan. Risto-bändi on kaiken saamansa huomion ansainnut.
Teksti ja kuvat: Mikko Heimola
