Pienet I – Joulukuu 2006
Amon Düde
Arttu Partisen soolo-proggis, selkeästi Amon Düüliltä nimensä lainannut Amon Düde, muussaa Artulle tuttujen lyömäsoitinten lisäksi pilke silmäkulmassa samaan keitokseen elektro-kokeiluja, mm. tivoli-henkisiä sämplejä sekä epämääräisiä tee-se-itse-soittimia. Taitaapa siellä seassa kuulua myös hämäriä ihmisääniä. Seitsemän kappaletta, osa live-taltiointeja. Häiriintynyttä kuin mikä.
Kyseessä on nimenomaan sellainen levy, jonka ymmärtäminen vaatii kykyä samastua Artun fiiliksiin. Mitä mies on oikein kokenut kikkaillessaan tämänkin kohdan kasaan? Ei tarvitse edes katsoa miehen Che-poseerausta levyn takakannessa, kun voi päätellä, että tässä pistetään haisemaan sellaisella höröttelevällä jässikkä-asenteella. Musiikillista rikkautta ei ole edes lähdetty hakemaan, vaan enemmänkin on tarkoitus ns. niksauttaa oma tajunta ja kuulijan korvat hölmön metelöinnin kautta. Omassa rajattomassa sarjassaan Amon Düde pistää kohtuullisen sympaattisesti, on sitä Mental Alaska-kesteissä tullut ärsyttävämpiäkin mekastelijoita vastaan. Mutta kun kuvittelee sitä naurun ja omien aikaansaannosten hämmästelyn määrää, mitä tätäkin tehdessä on irronnut, niin eihän tätä voi naureskelematta kuunnella. Miksatusta laser-taistelu-popcorn-kattilasta karuselliin ja sieltä kattilanpaukutuksen kautta kiukkuisiin kissoihin ja täyteen kaaokseen. Jotain muuta.
Ilkka Valpasvuo
At The End: Cycle
Oululainen, tummaa indierockia kuulaalla pop-haikeudella ja vaanivalla raskaudella annosteleva
At The End vakuuttaa kolmen biisin demonsa valmiudella. Laulaja-kitaristi
Jarno-Erik Faarinen taipuu komeasti falsettiin ja hallitsee tumman ja kiivaan haaveilun suvereenisti. Viisikon energisen säröisesti junnaava soitto on samaan aikaan uhkaavan syöksyilevä että hellivän kevyt ja pop. Kiivaissa biisirakenteissa on ideaa ja kokonaisuuden tiiviys ihastuttaa. Varmasti
Mew:t ja
Placebot on kuunneltu, samoin
Muse ja
Deftones-puoli löytyy. Silti At The End kuulostaa melkoisen vahvasti itseltään. Erittäin vahva esitys.
Ilkka Valpasvuo
Beaner: Hell´s Triangle
Beaner on rokkipoppoo Helsingistä ja Vantaalta. Autotallissa
uraansa joitakin vuosia sitten aloitellut porukka on pukannut ulos demon nimeltä Hell´s Triangle (eli pirullinen
pimpparauta!). Viime aikoina ryhmä on kuulemma alkanut keikkailemaankin, mutta kuunnellaan nyt tämä pikkulätyskä ensin.
Ja tämähän on oikein sympaattista! Ei millään muotoa mitään ihmeellistä tai erikoisen hyvin soitettua tai etenkään laulettua, mutta puutteet taidossa korvaa kyllä hellyttävä yrittäminen ja tosissaan oleminen. Sydämellä ne parhaat asiat saadaankin aikaan. Mieleen tulevat Levy-yhtiön alkuvuosien julkaisut, lähinnä laulumelodioista. Jos kitarat ja rummut olisi sovitettu vähemmän hevimallisiksi, tämä voisi melkein olla unholaan jäänyt
Apulannan ja
Lehtivihreiden
englanninkielinen salaprojekti syyskuulta 1994. Kolmen kappaleen äänite alkaa hiukan keskitempoa rivakammin
Bends-biisillä. Melkein meinaa epäusko hiipiä sieluun kun laulaminen alkaa, mutta mitä pidemmälle kuuntelee, sitä paremmalta kuulostaa. Nuotissa pysyminen on hankala homma, sitä voisi treenata. Kappale nimeltä
Finally on vuorossa seuraavana. Hieman hitaammin edetään tässä, mutta kaksi ekaa biisiä virtaa kyllä hyvin peräjälkeen.
Kerrossa on taas jotain sitä aina niin ihastuttavaa paatosta, mitä jokainen joskus on teininä kokenut (Beanerin hemmot eivät tosin taida mitään teinejä enää olla, paitsi toivottavasti sydämeltään... Älköön teiniys sammuko kenenkään rinnasta, ikinä, koskaan!). Biisikolmikon vika veto
1000 Times kulkee nopeammalla tempolla ja onnistuu rokkaamaankin. Ihan Beanerin kotikutoisuudesta ja hellyttävyydestä ropsahtaa lisäpisteitä. Laulaakahan pojat ensi kerralla lisää
stemmoja. Ja sielukkaasti!
Tuomas Tiainen
Danny Lips: Who´s Been Bad?
Helsinkiläinen rock-kvartetti
Danny Lips pistää mukavan sujuvasti juoksevaa tummasyistä rokkipotkua neljän biisin verran. Kitaroiden ja basson yhteistyö on raskaan junnailevaa, lyömät tahdittavat touhua menevästi, hiukan uhkailevalla poljennolla. Voisi sanoa että bändin touhussa on annos jos toinenkin shamanistista otetta. Laulaja-kitaristi
Vesa Himasen kukkoileva laulutyyli sopii hyvin musiikkiin.
Lehmänkello ei ole koskaan huono juttu avaamaan rokkibiisiä. Harmi ettei Danny-jengi käytä sitä enempää. Avausraita
Go-Go Ride juoksee mukavan tiiviisti, synkempää laitaa myöten. Nimibiisi kyselee tuhmailijan perään mukavan vaaniskelevasti.
Dance The Disco ei nimestään huolimatta siirry vilkkuvien värivalojen ja peilipallojen maailmaan, vaan jatkaa hiukan venyttelevämmin rokkijyrän parissa. Viisiminuuttinen päätösraita
For Now lähtee hyvin hevillä junnauksella liikkeelle, mutta lähtee enemmän maalailevampaan vaelteluun. Lopussa homma päätellään melkoisen rymistelyn kautta, jonka päätteeksi herrojen kelpaa keikoilla paiskata kitarat naulaan ja rymistellä patteriston läpi takahuoneeseen. Useampaan suuntaan kurkottavaa rehtiä rokkia.
Ilkka Valpasvuo
Freegear: Last Kiss
Tamperelainen 17-vuotiaiden nuorten miesten kvartetti
Freegear pistää kolmen biisin demollaan erittäin miellyttävällä otteella 70-lukuiseen perinteeseen nojaavaa juurevaa rokkia. Siis sellaista rockia, jossa ei metallivaikutteet, kahdeksankymmentälukuinen kuulaus tai edes 60-lukuinen happoisuus paljon paista. Enemmänkin touhu on kepeästi tiluttelevaa mutta raskaammin laukkaavaa. Kokonaisuutta herkistää mukavasti laulaja-kitaristi
Ismo Mäkisen antaumuksellinen laulu. Laulun kohdalla tosin paistaa ehkä eniten sellainen pieni demomaisuus, mutta lievä tukahtuneisuus saattaa johtua myös äänityksestä. Freegearin soitossa hienoimpia piirteitä on suoruus, energia ja kaikesta meiningistä huolimatta sellainen positiivinen henki. Jos halutaan päivittää sitä rockeinta puolta
Led Zeppelinistä ja
AC/DC:stä, niin Freegear on siinä hyvällä tiellä. Näitä nuoria julleja näkisi mielellään livenäkin…
Ilkka Valpasvuo
J. Vakio: Demo 2006
24-vuotias laulaja-lauluntekijä
Jukka Vakio onnistuu tällä kehden biisin demollaan luomaan melkoisen vahvan bändisoittovaikutelman, vaikka
Lassi Jokisen rumpuja lukuunottamatta hoitaa kaiken itse. Ja niihinkin sovitukset syntyvät Vakiolta. Mies tarjoilee vaikuttajikseen
Billy Joelia,
Neil Youngia,
Radioheadia ja
Beatlesiä, muttei ainakaan tällä äänitteellä kuulosta ainakaan selkeästi miltään mainituista. Silti biiseissä on vahva tarttumapinta. Akustispainotteinen pop kaartaa heleän melankolisesti, kauniit melodiat ja kiireetön tasapainoisuus ovat alusta alkaen Vakion vahvuuksia. Laulu kaartaa komeasti, sielun löytää helposti. Jukka Vakion kannattaisi julkaista ihan kunnollinen pitkäsoitto. Faneja luulisi näin hienolle musiikille löytyvän helposti.
Ilkka Valpasvuo
Mohare
Hyvin hevahtavaa rockia soittava pääasiassa Pyhäntäläinen
Mohare-nelikko pistelee tällä ensimmäisellä demollaan kohtuullisen toimivasti. Raskaan synkistelevässä riffi-laukassaan bändi ei juuri apua pyytele tai armahdusta anna. Tiukkuus ja jykevä mätke tuntuvat olevan avainasioita. Laulaja-kitaristi
Ari Kamula pistelee ärjyvän tyylin ohella mukavan vaanivasti, samoin soitossa tiukan laukan seassa on tilaa myös melodisemmille sävyille. Soittoteknillisesti homma toimii ja tiukkuutta piisaa, mutta luovuus ei oikein vielä tässä vaiheessa riitä todelliseen omaperäisyyteen. Vastaavaa mätkettä kuulee hiukan joka suunnalta. Toki ekaksi demoksi tämä kahden biisin näyte on hyvä.
Ilkka Valpasvuo
The Alibies: The Shameless Promotion
Ylivieska-juurille rakentuva kasarikuulas diskohaaveilu-yhtye
The Alibies ärsyttää aluksi pirusti. Olin toivonut että kasarisähkörumpu-villityksestä oltaisiin jo päästy yli. Homma kuulosti halvalta
Depeche Modelta hiukan liikaa. Suomalaisista artisteista yhtäläisyyttä löytyy mm.
Romantic Visioniin ja
Boys Of Scandinaviaan runsain määrin. Tököt soundit ja hiukan puolivillaisen oloinen kokonaisvaikutelma eivät lupailleet hyvää...
Mutta kuinkas kävikään? Kävi se perinteinen: Tyhmillä taiteilijanimillä koristautuneet
Pablo Hetero ja
King Sembung ovat osanneet luoda sen verran tarttuvia biisejä, että pidemmällä kuuntelulla Alibin seurassa alkaa viihtyä. Tumman kaikuinen ja äärikylmä
Take Me To The Basement alkaa loistaa kauniin kirkkailla syna-melodioillaan, myös kappaleen pieni vaaniskelevuus toimii. Sumuisen kiireettömällä kaarella silittelevä
No Note For Me sukeltaa enemmän utu-maailmaan, mutta nousee sieltä jousilla komeasti tuoden mieleen hiukan
Violamaisia piirteitä. Avausraidan tapaan kellariin sukeltava tuhnu tanssilattia-haaveilija
Fellow Freaks on selkeä hitti, josta luulisi diggailevan niin
The Smithsin,
Joy Divisionin kuin Depeche Modenkin ystävät. Edellisiäkin enemmän elektroniikkapeleihin uppoutuva
Bite The Pillow pistää sitä pyllyä sitten hiukan kiivaammin pyörimään, sillä lailla pöhkösti.
Ilkka Valpasvuo
The Everglades: The Man Of The Moment
Turkulainen
The Everglades liikkuu edelleen aurinkoisen popin parissa, johon on haettu tunnelmia niin
Kinksiltä kuin
Oasikseltakin. Viisikko on kaikesta rauhallisuudestaan huolimatta hetkittäin aika rock, vaikka pääasiassa mennään hyvin autereisesti, kiireettä hymyten. Myös
The Sugarrushin makuinen voimapop touhusta tulee hetkittäin mieleen, vaikka Everglades tosiaankin on oikeastaan kaikkia mainittuja rauhallisempi tapaus. Parhaimmillaan yhtye on yhdistellessään tummasävyistä avaruutta popin kiireettömään heleyteen. Yhtä hienoja sävyjä ei kovin monelta bändiltä Suomessa löydy edes isommista nimistä. Toivottavasti yhtyeen näkemys saa jatkoa jossain vaiheessa ihan oikeille levyille asti.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 8877
