27.11.2006
En ehtinyt nousta Sielun Veljien kanoottiin silloin, kun se seilasi vielä aktiivisena heimon virtaa ylös ja alas. Löysin tuon purren vasta pari vuotta sen jälkeen, kun se oli siirtynyt ”epämääräiseksi ajaksi” telakalle. Ollakseni rehellinen, inhosin alkujaan koko yhtyettä, sekä erityisesti sen keulahahmon Ismo Alangon toimia. Miksi? Sitä en osaa sanoa – ehkäpä tunsin jo tuolloin, että Sielun Veljien kappaleet viistivät liian usein liian läheltä omia tuntojani.
Joka tapauksessa eräänä kuumana kesäpäivänä 90-luvun alkupuolella tieni ristesi erään vannoutuneen ”siekkari”-fanin kanssa. Keskustelu kääntyi nopeasti musiikin puolelle, sillä kannoin mukanani jatkuvasti soivaa mankkaa. Hetken jutusteltuamme tämä uusi tuttavuus kaivoi taskustaan kulahtaneen näköisen kasetin, jossa luki paksulla tussikerroksella tyyliteltynä: Sielun Veljet. Vaikka huolestuinkin hieman soittimeni puolesta tungin kasetin koneeseen, en niinkään musiikin vaan enemmänkin orastavan tuttavuuden takia. Kehoituksesta kuuntelin, siis ensimmäistä kertaa todellakin kuuntelin, Sielun Veljien musiikkia, ja yllättävää kyllä aloin hitaasti ymmärtää mistä tässä kaikessa oli oikein kyse.
Tuo kasetti piti sisällään tietysti Kuka teki huorin levyn, ja vaikka tämä ”ensimmäisen kontaktin” aikaansaanut äänite oli kunnoltaan hirvittävä, välitti se viestin virheettömänä otsalohkooni. Kun vajaa pariminuuttinen Ajá! johdatti levyn nimikappaleen äärelle olin jo keskittynyt täysin nelikon Alanko – Orma – Hohko – Forsman maagiseen yhtälöön.
Muutamaa päivää myöhemmin olinkin jo sitten hankkinut divarista Sielun Veljien Kuka teki huorin ja L´amourha (1985) albumit, eikä aikaakaan kun myös Suomi – Finland (1988) löytyi hyllystä. Tästä alkoi intensiivinen tutustuminen suomalaisen rockin lähihistorian yhteen tuoreimmista luvuista, enkä voinut ymmärtää miksi ihmeessä olin tietoisesti vältellyt näin erinomaista orkesteria. Voimasoitossa pyörivät kiekot osoittautuivat pian kukin tahollaan vahvoiksi, mutta allekirjoittaneelle se kaikista suurin oli – ja on yhä – Kuka teki huorin.
Mikä on siis niin erilaista juuri tällä nimenomaisella levyllä, joka nostaa sen muiden edelle?
Ensinnäkin Kuka tekin huorin on sisariaan synkkäsävyisempi ja pohtivampi kokonaisuus, josta löytyy samanaikaisesti niin säröä kuin sileämpääkin pintaa. Se ei ole vielä läheskään niin siloiteltu ja hippimäinen kuin vuonna 1989 julkaistu, yhtyeen viimeiseksi albumiksi jäänyt Softwood Music / Under Slow Pillars, eikä sen rosoisuus ole enää itsetarkoituksellisen tuntuista – kuten ensimmäisillä julkaisuilla. Toisekseen yhtyeen alkuvoimainen ja mystinen soitto pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun L´amourhalta tutut kuivahkot stadionrock soundit loistavat poissaolollaan. Rytmiryhmä Hohko & Forsman piiskaa nyt itsestään esiin täysin uusia puolia, ja kun kitaraosasto Alanko & Orma lisää tähän pohjaan oman panoksensa tuloksena on todellinen alkuräjähdys. Albumin kymmenestä raidasta yksikään ei petä, ja vaikka kiekolta ei löydy Peltirummun tai Tiskirätin kaltaisia hittejä, on lopputulos sitäkin ehyempi ja teräksisempi.
Levyn kuuluisin kappale lienee shamanistinen videobiisi Säkenöivä voima, jonka matramainen hoenta uhkuu primitiivistä voimaa. Itselleni kiekon merkityksellisimmiksi sävellyksiksi ovat kuitenkin vuosien saatossa muodostuneet aivan toiset rallit. Äänimaisemaltaan karun synkkä ja lohduton, mutta sanoitukseltaan iloa sekä onnen tunnetta pursuava Kaksin on edelleen upeaa kuultavaa. Ääripäiden yhdistely ja ennakkoluuloton toteutus olivat Sielun Veljille enemmänkin sääntö kuin poikkeus, mutta tässä raastavassa rakkauslaulussa saavutetaan jotain sellaista, mitä jokainen bändi pystyy koskettamaan urallaan vain muutaman kerran. Samoin symbolismia pullollaan oleva surrealistinen Kansallispäivä, jossa ”presidentin tukkalaitteen luona pyörii armeija”, yhdistää väkevät kuvansa hypnoottiseen soittoon ja nousee kauas osiensa summan yläpuolelle. Vastustamattomasti rullaavan nimikappaleen lisäksi rahdun suorempaa osastoa edustaa ehkä parhaiten ilkikurinen Mustamaalaan, joka on ensiluokkainen näyte reilun kolmen minuutin mittaisesta rockbiisistä, jossa kaikki on vain yksinkertaisesti kohdillaan. Albumin sulkeva Kristallilapsia on myös mainitsemisen arvoinen siivu, joka päättää tummasävyisen retken aavistuksen lohdullisemmissa tunnelmissa.
Rockin eloisille perusasioille rakennettu Kuka teki huorin on kestänyt soundeiltaan suht hyvin ajan hammasta, vaikka taustalta voikin kuulla kuivan 80-luvun vaikutuksen. Uransa keskivaiheilla oleva bändi oli tässä vaiheessa löytänyt alati muuttuvan sielunsa salaisen vireen, eikä mikään mihin se ryhtyi tuntunut enää mahdottomalta. Kuunnellessani tuona kaukaisena kuumana kesäpäivänä ensi kertaa Kristallilapsien ja Kansallispäivän tarinoita, jokin oli muuttunut peruuttamattomasti myös omalla kohdallani. Sielun Veljet oli paljastanut minulle hetkellisesti pienen väläyksen Säkenöivästä voimastaan, siitä lähteestä josta kaikki musiikki tavalla tai toisella kumpuaa.
Mika Roth
Kuvat: Stefan Bremer
