24.11.2006
Päiväkoti/Turku
Vuoden 2006 Riemufestivaalin syyskiertue löysi perjantaina tiensä myös Turkuun. Kolmen bändin vahvuinen esiintyjäkaarti antoi etukäteen odottaa hyvin monitahoista tarjontaa. Keskeisenä yhdistävänä tekijänä tuntui olevan tavoite vaivuttaa yleisö transsitilaan joukkohypnoosin, shamanismin ja luovan hulluuden avulla.
Illan avauksesta vastasi Cosmo Jones Beat Machine. Hämmentävä yhdistelmä äärimmäisen juurevaa bluesia ja suomalaista pystymetsä-hulluutta toimi livetilanteessa mainiosti. Cosmojen tarjonta oli hyvällä tavalla vinksahtanutta ja todella kierosti groovaavaa. Kappaleiden tunnelmat vaihtelivat afrikkalaisesta polyrytmiikasta aina pysähtyneeseen blues-kieroiluun ja toisaalta tanssilattiaa sekoittavaan hullunmyllyyn. Tämä setti antoi myös oivan esimerkin siitä, mitä rytmimusiikki on, kun se todella on rytmisesti rikasta. Live-kokoonpano oli kuusihenkinen, sillä virallista viisikkoa oli vahvistamassa koskettimien, saksofonin ja lyömäsoitinten välillä vuorotteleva multi-instrumentalisti. Niko Votkinin (rummut), Torsti Tuovisen (perkussiot ym.) ja Pentti Dassumin (basso) tiukka ja tyylillä maustettu biitti on tosin alansa valioita, eikä itsessään kaipaa koossapitäjiä. Cosmo Jones Beat Machinea ei voi ohittaa mainitsematta myös laulaja-kitaristi Pekka Pirttikankaan omintakeista tulkintatyyliä, joka vaihtelee jossakin koiran murinan ja kontaktivikaisen mikkijohdon häiriöäänen välillä. Omalaatuista ja vaikuttavaa, kunhan kerta-annostus ei ylitä sallittuja rajoja. Tällä kertaa se ei tehnyt sitä, ja shamaanit saivat yleisön valtaansa.
Seuraavan bändin myötä tunnelmat vaihtuivat hyvin toisenlaisiksi. Turussa lähes kotikonnuille (keikka ei ollut Lausteella) pääsevä Disgrace väänsi totuttuun tapaansa niin tempo- kuin volumepotikastakin suurta numeroa silmään ja antoi mennä. Bändin rytinärock on tätä nykyä kovassa kunnossa ja soundi onkin hyvin kompakti. Toisaalta aika ajoin tuntui jopa siltä, että kaikki on liian kasassa. Sinänsä orgaaninen bändi soittaa niin tiukassa paketissa, että siitä ei jää edes jälkeä lattialle tai muistijälkeä kuulijan pääkoppaan. Enpä tiedä. Hikeä, savua ja rock´n´rollia saatiin joka tapauksessa isolla kauhalla annosteltuna, vaikka se paljon puhuttu ”juttu” jäi ainakin minulta osin mysteeriksi.
Disgracessa illan psykoottisesta teemasta vastasi lähinnä solisti Il Cattivo, jonka ulkoinen olemus pyörii jossakin transsylvanialaisen lepakkolinnan valtiaan ja yliaktiivisen lapsen välillä. Tästä, samoin kuin koko muunkin bändin olemuksesta kyllä välittyi silmiinpistävä aitous. Tällä tunteella on myös (onneksi) vahva vaikutus katsojiin, jotka tuntevat kokevansa jotain ainutlaatuista. Sitä Disgrace ei välttämättä ole, mutta taatusti kyllä rehellistä!
Odotetuin nimi illalta oli ainakin omalta osaltani Jolly Jumpers. 26 vuotta suomalaisen rock-kentän marginaaleja omapäisesti kulkenut yhtye aloitti keikkansa Laulaja-kitaristi Petri Hannuksen ja Arimatti Jutilan (kitara & laulu) juurevalla duetolla. Pian lavalle kipusi myös komppi (Marko Leuanniemi – basso, Keijo Pirkola – rummut) ja bändi aloitti odotetusti uuden Mobile Babylon-pitkäsoittonsa ensimmäisellä kappaleella, Slow Town Rulesilla. Näin alkoi tunnin mittainen joukkohypnoosi, joka kuljetti muassaan käytännössä koko uuden albumin tuotannon sekä joitakin katsauksia bändin laajaan aikaisempaan tuotantoon. Hannuksen laulun alarekisterissä on jotain todella alkukantaista, joka antaa ehkä omaleimaisimman piirteen tälle suomalaiselle vastineelle perinteisestä country-americanasta. Kun tämä yhdistyy Hannuksen ja Jutilan luomaan kitaraharmonioista koostuvaan äänikuvaan, menettää kuulija mitä luultavimmin ajan- ja paikantajunsa vähintään kerran keikan aikana.
Intensiteetti oli jatkuvasti hyvin suuri, eikä se häirintynyt pahemmin edes muutamista Hannuksen kitaran harhanuoteista keikan alkuvaiheessa. Setin edetessä tulin yhä vakuuttuneemmaksi niistä tekijöistä, jotka tekevät tämän hetken Jolly Jumpersista niin ainutlaatuisen. Hannuksen ääni ja Jutilan pistämätön tyylitaju saavat nimittäin kompista äärimmäisen vakaan pohjan, jolle on hyvä rakentaa. Kaiken edellä kuvatun utuisen tunnelman avulla pienetkin kontrastit saavat valtavan tehon. Parhaita esimerkkejä tästä on ehkä Mama I Have To Leave-kappaleen pysäytykset, joiden voima nousee livenä sanoinkuvaamattomaksi. Shamaaneille kiitos!
Jollyjen keikan jälkeen pieni ihminen tuntee olonsa hyvin tyhjäksi. Positiivisella tavalla.
Ilmari Ivaska
