22.11.2006
Yo-talo/Tampere
Kyllä ulkomaiset bändit aina kiinnostavat. Silti huhupuheet tanskalaisesta VETO -yhtyeestä menivät kyllä aika pahasti metsään, kun kuulin etukäteen mm. vertauksia Radioheadiin... Enemmänkin kaavassa yhdisteltiin leijailevia pop-elementtejä At The Drive Inin ja Disco Ensemblen kaltaisten bändien menestyksellä käyttämään runttaukseen. Toki viisikon kokonaisuus oli aika omaperäinen, mutta silti siinä jokin hiersi pahasti. Mads Hasagerin sähkörumpuilu lähinnä ärsytti ja solisti Troels Abrahamsen yritti piilottaa omaa karisman puutettaan suoraan edellä mainituilta runttaus-bändeiltä lainatuilla lava-maneereilla. Meininkiä kyllä piisasi ja osa yleisöstä olikin melkoisen hyvällä fiiliksellä seuraamassa, kun viisi miestä moshasi rytmissä. En lämmennyt, mutta ymmärrän kyllä miksi joku toinen niin teki. Ihan jännä tuttavuus.
Osasyynsä Yo-talon keskiviikon melko väkirikkaaseen osallistujajoukkoon oli taatusti kahdella kotimaisella nousevalla yhtyeellä, jotka pitkän pohjatyön jälkeen ovat alkuvuodesta julkaisemassa debyytti-pitkäsoittojaan. Toisen luottaessa polveilevaan ja kasvavaan pop-kaavaan, sukeltaa toinen railakkaasti menneiden vuosikymmenten likaisen rockin ja roskapunkin maailmaan hillittömän naisnäkökulman kautta. Nyt puhutaan tottakai Kuopion lahjasta Suomen rockille, The Micragirlsistä, joka aloitti illan esitykset. Micra-univormuissa riekkuneet laulaja-kitaristi Mari, urkuri Katariina ja rumpali Kristiina ovat vuosien saatossa kasvaneet ihan oikeaksi bändiksi, jonka sympaattinen riehuminen ei enää tarvitsisi lainakappaleita, vaikka niitä nytkin kuultiin. Esimerkkinä näistä omista tulevalta levyltä löytyvä Queen Of The Caveman todisti olevansa livenäkin melkoinen killeri. Setti oli kaiken kaikkiaan yllättävän rauhallinen, slovarimpia haikeiluja esitettiin huutorockin seassa melkoisen paljon. Kyllä ne tanssijalat saatiin silti hyvin svengaamaan ainakin vajaalta kymmeneltä rohkealta. Hyvä keikka.
Rubik tuli juuri nähtyä, mutta ihan yhtä vahvalla intensiteetillä viisikko jälleen pisti. Artturin ääni kaarsi parhaimmillaan todella upeasti, ja soitossa löytyi innoittavia kulkuja ja kasvatuksia, mutta vieläkin olen hiukan skeptinen siitä, riittäkö yhtyeellä ideoita koko albumin pituuteen? Jos laulun ja polveilevan popin riehakkaan pään energia ja rauhallisimpien hetkien herkkyys onnistutaan tallentamaan levymuodossa, voidaan alkuvuodesta odotella yhtä kovinta kotimaista levyä aikoihin. Jos homma ei pysy kasassa, saattavat ne hyvätkin hetket hukkua päämäärättömään haahuiluun. Mieluummin toki edes tällainen mahdollisuus erinomaisuuteen kuin tasapaksu mitäänsanomattomuus. Joka tapauksessa, Yo-talolla yhtye toimi, vaikkakaan ei sillä lailla että olisi kokenut seuranneensa jotain ainutkertaista. Rubikin nousevalla käyrällä tulossa saattaa toki olla sellaisiakin hetkiä. Hyvä plus.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
