24.11.2006
Rockpolis Oulu starttasi maaliskuun 2005 alussa ja tämän kaksivuotisen hankkeen eräänlainen välitilinpäätös on kahden cd:n mittainen Black Gold kokoelma, joka luotaa oululaista rock-musiikkia vuodelta 2006.
Kokoelma esittelee 36 tuoretta artistia, jotka edustavat musiikkikentän monia eri laitoja. Tämä lavea kenttä on jaettu vielä ylimalkaisesti kahtia siten, että kevyempi musiikki on sijoitettu ensimmäiselle kiekolle ja raskaampi rytyytys löytyy puolestaan jälkimmäiseltä lätyltä.
Kevyemmällä puoliskolla kuullaan monia Desibelinkin sivuilta tutuiksi käyneitä nimiä joista mm. energinen punkrock retkue The Driven Dynamo erottuu selvästi edukseen. Erilaisuutta bassoisemmalla tavalla korostava Plan E, ensimmäisellä kotimaisella rappaava Alkupiste ja sielukkaasti popahtava Grand Manoeuvre vastaavat myös kukin alkutaipaleen kirkkaammista hetkistä. Vaikka tyylien kirjo on melkoinen, säilyy punainen lanka halki biisilistan hyvin otteessa. Jopa Katveen vaimea poppailu, joka liikkuu jossain Absoluuttisen Nollapisteen ja Beatlesin välimaastossa, löytää vaivatta paikkansa pakasta. Keskikohdan jälkeen meno meinaa tosin vähän nuukahtaa, kunnes Verenn heittää tuleen jo aiemminkin Desibelin sivuilla kiitellyn sinkkunsa No Trace, No Sound. Perinteisimmiltä laduilta poiketaan oikein kunnolla viimeisellä raidalla, kun Matti Salon mielenkiintoisen avaria ja rohkean erilaisia musiikillisia aivoituksia kuvaava Project Nokturni hypnotisoi kuulijansa vajaaksi kuudeksi minuutiksi.
Kevyen musiikin kenttä on tämän ensimmäisen levyn 18 raidan perusteella todella rikas ja elävä Oulun suunnalla, vaikka kaupunki ehkä tunnetaankin vielä hieman paremmin raskaamman musiikin taitajistaan. Joukosta löytyy niin valmista radiosoitto kamaa kuin huomattavasti haastavampaakin taiteen tekoa.
Mustan kullan raskaampi osasto potkaistaan käyntiin kunnon kärkkärillä, kun Mary paljastaa oman näkemyksensä raskaasta, nopeasta ja ilkeästä suomenkielestä rockista. Tyyliä voisi kuvata ruokkoamattomaksi (rakkaus kuoli ja haudattiin – syvälle perseeseen!), mutta mitäpä sillä väliä kun homma toimii. Kiekon nimekkäin orkesteri on eittämättä Poisonblack, joka erottuu alkumetreille sijoitettuna vielä entistä selvemmin ympäristöstään. Koko revohkan mahdollisesti asenteikkain metallivyörytys on silti death/blackia pusertava Wrathage, joka jatkaa takuuvarmaa työtään. Kimaltelevampaa mustuutta edustava Reflexion pärjää myös mukavasti, sillä bändi osaa tarttuvien hitinpoikasten teon.
Energisen alun jälkeen koittaa taantumuksen ajat, jolloin valutaan keskitempoisen ja keskinkertaisemman osuuden lävitse. Yritys on toki kovaa, mutta tulokset jättävät useimmiten toivomisen varaa. Mission-henkinen Sigil osaa kieltämättä ladata biisiinsä suurta tunnetta ja Wildcard taitaa rivakan ratsujääkärihevin, mutta muuten kirkkaimmat valon pilkahdukset jäävät vähiin. Viimeisen kolmanneksen taitteessa esiintyvät Dark Flood, Darkcrowned ja Fore saavat sentään korjattua kurssia, kunkin orkesterin kiskoessa vuorollaan tummemmasta metallista esiin tuoretta voimaa. Jälkimmäisen kiekon viime metrit vietetäänkin sitten äreän pikametallin äärellä, kunnes viimeisenä vuoron saava Amplifire sulkee paketin seesteisemmällä ja tummalla rockillaan.
Black Gold on kunnianhimoinen kokoelma, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti mainostaa Oulun seudun kovaa tasoa musiikin saralla ja siinä samalla ilman sopimusta olevia bändejä pyritään tuomaan tietysti paremmin esille. Muuten laadukas julkaisu kärsii lähinnä yhdestä pienestä kauneusvirheestä, sillä mukana tulevan paksun vihkosen valkoisia tekstejä ei tahdo erottaa aina ruskeista taustasävyistä, minkä johdosta siihen tutustuminen on suoritettava ylitehokkaiden lamppujen alla.
Mika Roth
