Rock-rutistus: Astrid Swan, Dave Lindholm ym.

Illan ensimmäinen esiintyjä Espoon Sellosalissa järjestetyssä konsertissa oli Astrid Swan, lahjakas nuori muusikko, jonka viime vuonna julkaisema Poverina -albumi oli soundimaailmaltaan mukava uusi tuulahdus suomalaiseen musiikkikenttään, josta puuttuu silminnähden mieleen jääviä laulaja/lauluntekijöitä. Neitokaisen flyygelillä esittämät kappaleet sopivat loistavasti illan aloittajiksi niiden rauhallisen temmon ja kuuntelemaan pakottavan intensiteetin myötä. Laulaja itse kertoi tehneensä kolme teemaa iltaa varten. Soiton edetessä teemat paljastuivatkin, ne olivat teematon, isä ja äiti.

Saatiin siis kuulla esimerkiksi edelliseltä albumilta napattua upeaa Daddies -kappaletta kahdeksan muun esityksen lomassa. Vaikka Swanin soittoa kuunteli mielellään ja se oli mukavan rentouttavaa, koskettavaakin, myönnän, ettei kiinnostukseni olisi välttämättä jaksanut kestää pidempään kuin nyt kestänyt hieman päälle puoli tuntia pitkä setti otti. Flyygeli teki tehtävänsä vahvana soittimena, mutta samalla se teki jokaisesta biisistä hieman tasapaksun tuotoksen, tasapaksumman kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Pituus oli näin ollen juuri sopiva, eikä keikasta jäänyt kyllästyttävä tai paha maku suuhun. Alunperinhän Swanin piti esiintyä 45 minuuttia, mutta ilmeisesti aikataulut toimivat jälleen kovin arvaamattomasti. Bändin mukanaolo olisi ehkä sittenkin tuonut hieman lisäsäväystä esitykseen, levyllähän juuri saumattomasti tuotettu yhteishenki luo tässä tapauksessa sen kaivatun potkun.

Swanin esityksen pituuden väheneminen tarkoitti sitä, että illan toinen esiintyjä sai hieman enemmän aikaa. Dave Lindholmin saapuessa lavalle Sellosali täyttyi karismaattisuudella. Daven ulosanti on horjahtelevaa ja toisinaan epäselvää, hänen spiikkinsä humoristisia tai hämäriä ja hänen eleensä lavalla pienieleisiä ja satunnaisia. Silti kyseessä on eittämättä yksi suurista suomalaisen musiikin legendoista, ja Sellosalin keikka vahvisti tämän epäilyksen täysin.

Settinä saatiin kuulla valikoima tutumpaa ja vähemmän tuttua. Mukaan mahtui niin versiointia It´s All Right Mamasta ja M.A. Nummisen repertuaarista poimittu Nuoret ja vanhat. Yllättävintä oli se, että Lindholm esitti niin mielellään vanhoja tuttuja klassikoitaan. Saatiin siis kuulla kuinka Jazzikansa tulee, todettiin Joo joo mä rakastan sua ja ihmeteltiin viimeisenä kappaleena ennen encorea Pientä ja hentoa otetta. Vaikka mestarin kädessä viihtyivät vain komeasti kimaltanut sähkökitara ja luuttu, soundi oli monipuolinen. Ja eihän Jazzikansaa voisi kuvitella ilman kazoota tai Tupakkaa, viinaa ja villejä naisia ilman asiaankuuluvaa antaumuksellista laulutulkintaa kertosäkeessä. Dave saikin irti kaivattua potkua edellisestä artistista rauhoittuneeseen yleisöön. Laulajamiehen aplodit olivat illan suurimmat, ja rytmikäs rummutus kutsui tämän vielä kerran nopeasti lavalle. Oli hieman harmillista, että illan parhaimmaksi jäänyt esitys oli näin aikaisessa vaiheessa, vaikkeivät muutkaan artistit pettymyksiä olleet.

Kun Astrid Swanin ja Dave Lindholmin välillä oli enemmänkin taukomahdollisuutta, Jarkko Martikainen kitaroineen jouduttiin pienen venähdyksen vuoksi marssittamaan lavalle lähes saman tien Dave Lindholmin jälkeen. Tämä hoputtaminen lavalle ei onneksi resupartaista kääpiötämme haitannut, vaan keikka käynnistyi saman tien haikealla toteamuksella Kaikki me kuolemme pian, joka ei tuntunut silti saamaan toivottua haurautta yleisön joukkoon, vaan lähinnä hämmennystä. Kappale olisi muutenkin ollut parempi sijoittaa loppupuolelle settiä. Seuraavaksi tulleella Rakkaus -levyn reippaimpiin kuuluvalla vedolla Terroristin häät oli sen sijaan yllään odottamatonta herkkyyttä, joka ei levyversiossa tule niin hyvin lävitse. Biisien välillä Martikainen jutusteli tavanomaiseen tapaansa hieman hermostuneen, mutta samalla sydämellisen oloisesti kappaleiden taustoista.

Ehkä erikoisin ratkaisu oli soittaa hieman alle tunnin setissä akustisena Minä vien roskat pois Mierolaiselta. Kappale kun suorastaan huutaa torviarreja ympärilleen, mutta mukava yllätys oli sen esittäminen noinkin. Tällä kertaa ei kauheasti muita erikoisuuksia kuultukaan. Siis ainuttakaan coveria tai YUP-kappaletta ei kuultu, mutta toisaalta eipä se kauheasti haitannut. Valitettavasti tosin yliarvostetuin vetäisy Rakkaudelta, Myrsky, oli mukana. Normaalisti niin loistava albumin nimibiisikin mätti. Vain harva kappale lopulta jaksoi koskettaa, ehkä artistin hermostuneisuudesta ja esityspaikasta johtuen, samalla tavalla kuin yleensä Martikaisen kappaleet koskettavat. Nyt kyynel kohosi silmäkulmaan vain Kainuu opettaa –kappaleen aikana. Martikaisen kysyttyä kelloa, hän kiitti ja kumarsi vetäisten vielä yhden biisin. Peruslaatutyötä sopi odottaakin, mutta pienoista pettymyksen kirvelyä ei voinut pidätellä. Heti Dave Lindholmin jälkeen ei tosin ole kaikkein kiitollisin paikka esiintyä, joten annettakoon tämä anteeksi.

Ilta oli alkanut kolmella sooloesiintyjällä, joiden musiikissa tärkeää osaa näyttelevät tarinat. Nyt oli siis korkea aikakin pistää kehiin yksi Suomen tyylikkäimpiä orkestereita, rumpu-urkuduo Nieminen & Litmanen. Kyseessä on juuri se yhtye, jota verrataan Hansson & Karlssoniin, vaikka onkin todennäköistä, että useimmat vertailijat eivät ole koskaan kuulleet ruotsalaisten herrojen rytmittelyä. Varsin tunnistettava soundi on siis oltava kyseessä (toinen vaihtoehto on yhtyeestä puhuvien pätemisen tarve), mutta sillä ei ole mitään väliä kappaleiden erinomaisuuden tähden.

Yhtyeen upea svengi käynnistyi totta kai N&L Themellä, jonka jälkeen tunnelmat vaihtelivat niin Tutankhamonin mielikuvamatkailusta ja Vesuviuksen iskelmäprogeilusta aina El Jazzin kaltaisiin fiilistelyvetoihin. Vaikka levyillä herrojen musiikki toimii parhaiten kuulokkeilla nautittuna tai juhlien taustamusana, osoitti dynaaminen duo osaamisensa myös esiintymistilanteensa. Asiallisuus ja letkeys rynnivät kuulijan tajuntaan käsi kädessä. On silti pakko myöntää, että oli onni onnettomuudessa yhtyeen soitettua vain 45 minuuttia aiemmin aiotun tunnin sijasta, sillä muuten soundiin olisi Sellosalin tanssiin kutsumattomissa tiloissa voinut kyllästyä. Päättävänä kappaleena saatiin tietenkin kuulla vanha kunnon Leo Jokela (bailaa Kalastajatorpan pyöreässä salissa 1969), josta siirryttiin ilman encorea odottamaan illan ”pääesiintyjää”, 22-pistepirkkoa.

Pääesiintyjäksi pirkkoja voitiin kutsua siksi, että kyseessä oli heidän viimeinen keikkansa ennen taukoa, jonka aikana he vetäytyvät tekemään seuraavaa levyään. Edellinen Drops and Kicks ei valitettavasti ollut mikään kovin innostava kiekko ja selkeä lasku Rally of Loven ja välitilinpäätöksenä julkaistun kokoelman jälkeen. Myöskään herrojen sivuprojekti The Others ei ole oikein ottanut kunnolla tulta alleen siitä uupuessa jotain, mikä on niin maagista ja ominaista herrojen päästessä toteuttamaan itseään vapaasti: karismaa. Tästäkin huolimatta toiveet seuraavan levyn kohdalla ovat korkealla, ja yhtye päätti todistaa lavalla, ettei heidän otteensa ole vuosikymmenten keikkakokemuksista huolimatta liian rutinoitunut tai tympiintynyt.

PK:lla, Askolla ja Espellä oli selkeästi rento meno päällä lavalla ja sama lomalle lähdön fiilis välittyi yleisöönkin, joka sai kuulla uusia versioita vanhoista tutuista biiseistä, kuten keikan alussa kuullusta Motorcycle Manista, Don´t Say I´m So Evilistä ja jopa sitä iänikuisesta Birdystä. Keikan miellyttävää kyllä rauhoittavana encorena saatiin kuulla vanha kunnon This Time, jonka jälkeen saattoi poistua hyvillä mielin. Useampien yhtyeiden kannattaisi kokeilla sitä, että ei jätäkään viimeiseksi kappaleeksi sitä ilmiselvää huudatusta vaan ehkä jopa sen ilmiselvän balladin tai ainakin sen tapaisen.

Kun tapahtuma oli ohi, lähdin sieltä hyvillä mielin. Vaikka Sellosalin festariksi itse kutsumaansa tapahtumaa ei voi kutsua millään tapaa festariksi siten miten sen allekirjoittanut käsittää, akustiikka oli salissa loistava ja hyvin valikoidut esiintyjät tekivät ison työn saadessaan seuraajat viihtymään. Miinusta tuli tapahtuman järjestelyjen suhteen sen huonosta mainonnasta. Tiesin koko tapahtuman olemassaolosta vain Jarkko Martikaisen nettisivujen kautta ja yhtyeen tai artistin omat nettisivut eivät saisi kumminkaan olla ainoa näkyvä mainos, kun näinkin monia mainioita artisteja kokoon keräävästä tapahtumasta on kyse.

Teksti ja kuvat: Mikko Lamberg