18.11.2006
Hämmästyttävää kyllä, Everett Truen kirjoittama Hey Ho Let´s Go on ensimmäinen vakavasti otettava Ramones-elämäkerta. Hätäisten sepustusten rinnalla kirja puolustaakin paikkaansa hyvin – se pureutuu yhtyeen elämänkaareen kiitettävän intensiivisesti, joskin itse levyntekoprosessit kuitataan nopeilla sanakäänteillä. Varsinkin Phil Spectorin mielipuolisen ohjauksen vallassa nauhoitetun End Of The Centuryn tiimoilta olisi mehukasta juttua irronnut varmasti enemmänkin. Nyt prosessi kuitataan valitettavasti parilla-kolmella sivulla. Voi toki olla, ettei True yksinkertaisesti ole saanut sessioista enempää infoa, sillä vankilatuomiota odottavalta Spectorilta on haastatteluja turha odottaa. Ja kuten hyvin tiedämme sekä Joey, Johnny että Dee Dee lepäävät jo maan povessa, eikä Markylta irtoa tilanteen kuvauksesta muutamaa anekdoottia enempää.
True on Ramonesinsa opiskellut, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kun kyseessä on samalla armottoman fanin (ja varsin ahdaskatseisen sellaisen) näkemys, tekee se tekstistä paikoin raskasta luettavaa. Tiivistetysti voisi sanoa, että Truen mielestä esimerkiksi kaikki proge ja syntikkapoppi ovat lähtökohtaisesti perseestä ja vain punk on ainoaa, oikeaa ja rehellistä musiikkia. Eniten silmään pistää kohta, jossa True kertoo eräästä managerista ”että hänen musiikkia vastaan tekemiinsä rikoksiin kuuluvat levytyssopimukset Stereophonicsin ja Kula Shakerin kanssa”. Mielipiteensä jokaisella, mutta itse näen tämänkaltaiset heitot vain helppoina ja lapsellisina töksäytyksinä. Varsinkin viimeksi mainitun yhtyeen tapauksessa rohkenen olla vahvasti eri mieltä.
Faninäkökulma on muiltakin osin sumentanut Truen pään. Mies toistaa uudelleen, uudelleen ja uudelleen usein kuullut kliseet Ramonesista ”pettämättömänä keikkakoneena, punkin luojana, jne”, sen tarkemmin niitä perustelematta. Tämän lisäksi mies käy läpi bändin jäsenten poliittista suuntautumista varmasti yli kymmenen kertaa. Idiootillekin tulee päivänselväksi, että kitaristi Johnny on bändin työpiiskuri ja kenraali, vannoutunut rebublikaani, Bush Jr:n tukija ja NRA:n vankkumaton jäsen, kun taas laulaja Joey on vasemmistolainen intellektuelli ja 60-lukuisen popin rakastaja. Tämä aiheuttaa yhtyeen leirissä mielenkiintoisia ristiriitoja esim. vessakäyntien yhteydessä, jolloin toisiaan palavasti inhoavat Johnny ja Joey eivät pysty kusemaan pisuaariin vierekkäin. Dee Deen ja Markyn tehtävä on toimia puskurina välissä. Omalla tavallaan ”hauskalta” tuntuu myös Johnnyn luonnehdinta, siitä että ”todellinen punkkari voi olla vain oikeistolainen tai poliittisesti riippumaton, sillä vasemmistolaiset ajatukset ovat pelkkää hippien höpinän toistelua”. Myös Dee Deen, Tommyn ja Markyn kuvaukset jäävät kirjassa varsin yksiulotteisiksi. DD on huumeisiin mieltynyt rakastettava renttu ja tuottelias biisintekijä, Tommy fiksu studiovelho, joka vain ajautuu rumpujen taakse ja Marky nuori ja innokas bilehile. Uudemmat Ramot Richie ja CJ kuitataan asiaankuuluvan ohimenevästi.
Hey Ho Let´s Gon puolustukseksi on sanottava, että se kattaa ja läpikäy Ramojen uran varsin järjestelmällisesti. Samalla lukija saa hyödyllistä tietoa koko CBGB´s-skenestä ja mm. Blondiesta, Talking Headsista ja Johnny Thundersista. Suomentaja Pauliina Klemola on selvinnyt urakastaan puhtain paperein, muutaman töksähtävän lauseen voineekin laittaa alkuperäisteoksen piikkiin.
Jari Jokirinne
