17.11.2006
Tom Waits on niitä renttuartisteja, jotka omaavat tietyn auran. Ennen nykyistä manalaballadien -tulkitsijaimagoaan Waits jalosti pianobaari alter egonsa täydelliseksi tehden kourallisen loistavia levyjä, joista jokaisen voisi nostaa klassikoksi. Suurinta mainetta kantaa harteillaan debyytti Closing Time, vaikka muutkin ovat saaneet osakseen hienoja kappaleita. Tällä kertaa klassikoksi on kuitenkin päätynyt Small Change, jossa Waits kuulostaa paljaalta, rankalta ja romanttiselta.
Ensimmäisten levyjen romanttiset kantri- ja jazzsävyt ovat kuitenkin saaneet väistyä synkän bluesin tieltä. Romanttisuus on tallella, muttei päällimmäisenä. Small Change kumpuaa lauluja mieheltä, joka on omat demonit seuranaan lukittu yöksi tyhjään baariin seuranaan ainostaan piano. Levy ei ole varsinainen teemalevy, vaan tunnelmalevy ja se vie kuulijansa hämyisään kapakkaan juuri 50 minuuttia ennen paikan sulkemista. Laskuhumala ja menetetyn rakkauden kaipuu tekevät levystä päänsisäisen matkan, joka koskettaa jokaisella tasolla.
Levyn avaava Tom Trauberts Blues (Four Sheets to the Wind in Copenhagen) sisältää kauniin jousisovituksen ja yllättävän vedon. Kappaleen varsinainen kertosäe lainaa kuulua australialaista kansansävelmää. Heti perään Waits kuitenkin laittaa pakan uusiksi koomisella ja mainostusta herjaavalla Step Right Up –kappaleella. Kappaleen scat –meininki sisältää varmaankin levyn parhainta verbaaliakrobatiaa, mutta koska kyseessä on äärimmilleen viety vitsi, niin lyriikoita ei ole kansilehdissä, vaan ne on tilattava korvausta vastaan.
Toinen levyn ”revittely” kappale on Pasties and a G –String (At the Two O´Clock Club) jossa teksti, jotta komppaa ainoastaan jazzrumpali Shelly Mannen tomit, liikkuu oodinomaisesti laitakaupungin seksimainostuksen ympärillä. Jälleen kerran Waits saa verbaliikalla ja huumorilla karnevalisoitua aiheensa samoin kuin Step Right Up –kappaleessa. Kapitalistisessa maassa seksin ja kodinkoneiden mainostus on ilmeisesti ainakin Waitsille sama asia.
Kappaleiden yhtäläisyydet punovat aiheen ja toteutuksen kautta levyyn punaisen langan - kaikki sulautuvat yhdeksi ja samaksi. Hallusinaatiot, unelmat, pelot ja patoutumat kohtaavat Monkin, Howlin´ Wolfin, Sinatran ja Bukowskin. Bad Liver and a Broken Heart (In Lowell) lainaa tuota ikivihreää kappaletta As Times Go By, mutta kontrastien avulla Waits saa kappaleeseen enemmän sisältöä ja särmää. Molemmissa on tietysti alla kaunis melodia ja sydänsurut, mutta Waitsin puolihumalainen höpöttely ja villit sanayhdistelmät vieraannuttavat niin että laulu on jopa uskottava.
Small Change –levyllä ei ole samanlaista "hittien" kasautumaa kuin Closing Timella, mutta jokainen kappale seisoo silti omilla jaloillaan. Muutama kappale nousee vielä mainittavaksi kuten The Piano Has Been Drinkin (Not Me) (An Evening with Pete King) , jossa riitasoinnut ja humalan aiheuttamat hallusinaatiot antavat kuvan Waitsista joka on juuri putoamassa tuoliltaan. Waits kumminkin saa itseensä hieman ryhtiä ja Invitation to the Blues vie kuulijaa eteenpäin tumman sävyisessä iltasadussa. Beat –tyyliset The One That Got Away ja levyn nimikkokappale viljelevät pientä epätoivoa kuulijaan ennen kuin I Cant Wait To Get Off From Work (And See My Baby On Montgomery Avenue) pitää yllä toivoa tuhoon tuomitusta rakkaudesta. Päällimmäiseksi ei kuitenkaan jää lohduttomuus, vaan toivo.
Vaikka melkein jokainen levy Waitsin tuotannossa on ollut jotain tiettyä teemaa tai tunnelmaa noudattava, niin Small Change on sitä entistä enemmän. Se on tummansävyinen ja haikean melankolinen, eikä sen katkerat melodiat ja laitakaupunkitarinat ole välttämättä kevyitä. Riitasointujen ja kolkkojen soundien kauneus tekevät Small Changesta jopa rankan. Onneksi viimeinen kappale vetää epätoivon plussan puolelle.
Otto Kylmälä
