Ville Leinonen & Valumo

VILLE LEINONEN & VALUMO?! Niinkuin kuka täh? Saapuessani paikalle en odottanut mitään, koska en yksinkertaisesti tiennyt mitä odottaa.

Siirtyessäni ulko-ovelta sisätiloihin tunsin lähinnä häpeää, kun katselin lavan reunalla odottavaa yleisöä. Yleisö on kyllä tässä tapauksessa aikamoinen voimasana 13:sta ihmisestä. Pälyilyn jälkeen kaivoin digikameran käsilaukustani ja hyökkäsin savuavaa lavaa kohti. Jännitys. Neljä miestä astelee verhojen takaa stagelle selvästikin tyhjästä lavanedustasta pettyneenä. Hymyilin. Ville Leinonen oli pukeutunut vaaleanpunaiseen 80-lukumaiseen rokkipaitaan höystettynä vaaleanpunaisilla hippihousuilla. Hellyttävä näky akustisen kitaransa kanssa. Toisesta kitaristista jäi mieleen lähinnä mahtavat pulisongit. Kosketinsoittaja näytti elävältä kannabismainokselta ja rumpali liian laihalta (rumpaliksi). Hiljaisuus.

Akustisella kitaralla rimputettu kaunis intro. "Orkesterin"yhtyessä introon, näin välittömästi edessäni sanan "Iskelmärokki". Jossain vaiheessa käsitin, ettei bändi varmaan edes nähnyt "yleisöä", saatikaan sitä, että olivat sillä hetkellä planeetalla nimeltä Earth. He jamittivat omaa musaansa niin tunteella, että jossain vaiheessa mietin, tekevätkö he keikkaa ihan raa'asti itsellensä, asian hyvässä merkityksessä siis. Toisaalta se oli hyvin pelottava kokemus: kauniita rakkauslauluja jotka raastoivat rintaa. Välispiikit olivat tökeröitä, toisaalta aika Villemäisiä. Ville Leinonen oli koko homman juju. Bändi vain soitti nöyränä taustalla. Sääli. Vai oliko?

Ekan setin viimeisimpien biisien aikana Ville Leinonen sulki silmänsä, nosti kätensä Jeesus -asentoon, heitteli raivona mikkitelinettä pitkin lavaa, konttasi maassa, kuivamasturboi, sylki, huusi, raapi... antoi kaikki tunteensa julmalla ja avoimella tavalla julki lavalla. Mies ei missään vaiheessa lannistunut yleisön vähyydestä. Täytyy sanoa että metallimimminä olen nähnyt lavalla vaikka mitä, mutta Villen tekemänä nuo asiat nostattivat karvat pystyyn. Niissä oli aitoja tunteita pelissä. Mies oli todellinen ilo kameralle ja nautti selvästikin avoimesta kameraflirtistä. Minulle kyllä kelpasi =) Ville Leinonen osasi siis LAULAA, esiintyä, säväyttää tunteellisuudellaan ja SOITTAA. Bändi osasi myöskin SOITTAA, mutta jäi julisteeksi taustalle, joka ärsytti. Olin kaikin puolin yllättynyt. Oli niin ristiriitainen keikka, että menisin katsomaan uudestaankin, jos vaikka saisin muodostettua tästä sydeemistä jonkun käsityksen. Olen sanaton. Pip.

Teksti: Susanne Ahola