06.11.2006 Talk Talk: The Colour of Spring, 1986

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 34 vierasta ja 0 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

Talk Talk: The Colour of Spring, 1986
06.11.2006

Talk Talk on bändi, josta ei yleensä puhuta progena, mutta joka silti ruumiillistaa jotain sille hyvin olennaista. Ellei laulaja Mark Hollisin ääni olisi niin distinktiivinen, olisi näet vaikea uskoa, että heidän viisi levyään ovat kaikki saman bändin tuotosta. Ensilevy The Party´s Over (1982) oli melko tyylipuhtaasti Duran Durania seuraileva new wave -kiekko. Kahdella viimeisellä levyllä Spirit of Eden (1988) ja The Laughing Stock (1991) luotiin post-rockia. Lähes jokaisella levyllä otettiin siis askelia johonkin uuteen.

Vaikka monet bändin muistetuimmat hitit (It´s My Life, Dum Dum Girl ja Such a Shame) löytyvät kakkoslevyltä It´s My Life (1984) ja Mark Hollisin kultti on fiksoitunut kahteen viimeiseen levyyn, pidän itse heidän kirkkaimpana helmenään keskimmäistä julkaisua The Colour of Spring. Sillä Hollisin visio ja Tim Friese-Greenen kyvyt tuottajana ja muusikkona kohtaavat. Bändi ottaa samalla selkeimmän askeleen pois uuden aallon piiristä, mutta on fokusoituneempi kuin myöhemmillä rakenteetonta tilaa ja hiljaisuutta syleilevillä levyillään. Siis yksi jalka vanhassa tyylissä ja toinen uudessa, ja näin syntyvä kombinaatio on kiinnostavampi kuin kumpikaan itsessään.

The Colour of Springin muotoutumista sellaiseksi kuin se on auttoi It´s My Lifen hyvä menestys maailmalla. Sen ansiosta EMI antoi heille suuremman budjetin ja vapauden tehdä uutta levyä vuoden ajan. Bändi saattoi luopua Hollisin inhoamista syntetisaattoreista, ja antaa sen sijaan biisinraakileet kymmenien sessiomuusikoiden ja kahden kuoron tulkittaviksi. Näiden vapaamuotoisista kontribuutioista Hollis ja Friese-Greene kokosivat palapelin tapaan lopulliset sovitukset. Hollis olikin tähän aikaan hyvin inspiroitunut gospel-musiikista, John Coltranen kaltaisista jazz-avantgardisteista ja impressionisteista, kuten Debussy. Ideoita lainattiin myös kraut-legenda Canilta. Tämä kaikki kuuluu lopputuloksessa.

Talk Talk

Pianon, kitaran ja vaihtelevien perkussioiden lisäksi levyllä kuullaan klassisia proge-instrumentteja, kuten Hammond-urkuja, mellotronia ja variofonia, mutta myös (huuli)harppua, saksofonia ja lapsikuoroa. Tämä voi kuulostaa siltä, että musiikki olisi pompöösiä ja täyteenahdettua - kaikkea muuta. Levyn tunnetuimmat biisit Happiness Is Easy ja Life´s What You Make It kuvastavat sitä varsin hyvin. Molempien sovitukset ovat melko niukkoja, antavat kappaleiden hengittää ja luovat niihin avaruutta. Instrumentaatio on vaihtelevaa, ja antaa kullekin soittimelle tilaa silloin kun se on olennaista. Tunnelma on pehmeän rauhallinen, jopa bluesmainen, vaikkei siinä olekaan tälle ominaista maanläheisyyttä - ennemmin se on täysin tuonpuoleista, transsendenttia.

Muista kappaleista stadioninkokoinen Living in Another World on urkuvalleineen lähempänä aiempien levyjen tarttuvuutta, kun taas niukkaakin niukempi Chameleon Day enteilee tulevaa. Täytettä levyllä ei ole, sillä jokaisella kappaleella on jotain annettavaa, ja herkät I Don´t Believe You, April 5th ja Give It Up on sopivasti sijoitettu hengähdystauoksi avainkappaleiden väleihin. Levyn päättää 8-minuuttinen eeppinen kuoroteos Time It´s Time.

Osuvin kuulemani luonnehdinta Mark Hollisin sanoituksille on "music for socially disrupted theology students". Jotkut pitivät Happiness Is Easya uskonnollisvastaisena, mutta Hollis itse kiisti tämän, sanoen laulun vastustavan vain sodan ja uskonnon liittämistä toisiinsa. Joka tapauksessa Hollisin ääni täydellistää sekä musiikin että sanat - kuulostaa kuin hän olisi samaan aikaan ahdistunut ja toiveikas koko maailman puolesta. Kuuntelin tätä levyä kerran kävellessäni kaupungilla, ja sen kauneus hengästytti minut.

Mikko Heimola, kuva: Stephen Lovell-Davies

Lukukertoja: 1633

Klassikoissa myös

Pulp: Different Class, 1995