The BellRays (Usa), Shake

Tehtäköön yksi asia selväksi heti alkuun: allekirjoittanut on Desibelin poppoosta se, joka intoilee eniten naisartisteista. Kyseessä ei ole mikään nainen-ratissa-eli-se-osaa-ajaa-autoa -syndrooma saati tylsä tyttöenergiaa ihmettelevä perseily, vaan vilpitön ihailu vastakkaista sukupuolta kohtaan. Totuttujen käytänteiden rikkominen on yleensä aina positiivista, eikä tyttörokkareita ole vieläkään liian paljon markkinoilla. Siksi olikin hienoa, että molemmilla illan yhtyeillä oli keulakuvana kauniimman sukupuolen edustaja. Naisilla kun tuntuu lavalla usein olevan munaa miehiä enemmän.

Lauantai-illan tähti oli tumman laulajattaren tähdittämä The Bellrays Amerikan Yhdysvalloista, mutta sitä ennen esiintyi lämppäri Shake. Thee Ultra Bimboos -rumpali Milla Palovaaran johdolla porukka tarjoili mukiinmenevän mutta melko yllätyksettömän setin popin perinnettä. Millalla on ihan kiva ääni, tosin englannin ääntäminen ja ässien lausuminen särki välillä korvaa. Esiintymisessäkin oli ajoittain pientä haparointia. Lämmittelyn suhteen Shake onnistui kuitenkin ihan mukavasti ja olipa yleisössä pari pogoilijaakin jo näin alkuillasta. Ehkä paras anti oli kuitenkin luonteeltaan visuaalista.

The BellRays hiipi lavalle vaivihkaa ilman sen kummempia kommervenkkejä. Hi, we´re the BellRays!, ilmoitti tumma keulakuva Lisa Kekaula ja bändi aloitti jyystämisen. En varmaan ollut ainoa puukalikalla päähän lyöty vaikka vyörytystä olikin osannut odottaa. The BellRaysiä oli odotettu ja nyt tyypit olivat lavalla metrin päässä! Normaaliin tapaan vedettiin pari biisiä ennen kuin otettiin kontaktia yleisöön. Alussa meininki tuntui kuitenkin vielä nopeasta temposta ja aivan hillittömästä indierokkisoulista huolimatta vähän jäiseltä, mutta lieneekö vain ollut allekirjoittaneen omassa päässä. Keikka kuitenkin parani loppua kohden, ja nelikko täytti alussa hieman liian suurelta tuntuneen lavan.

The BellRaysin musiikki on mainiota sekoitusta rokkaavampaa indietä ja sielukasta soulia. Kitarat runnovat kuin The Hivesilla ja muilla The ´s -yhtyeillä konsanaan ja tempot ovat paikoitellen hurjan nopeita. Tavanomaisia ratkaisuja on vältetty mukavasti, sillä nopealla kitarariffittelyllä alkanut biisi saattaa sekunnissa muuttaa suuntaa hiljaisemmaksi soul-fiilistelyksi. Tämä antaa bändille aika selkeän etulyöntiaseman keikkatilanteessa: luultavasti allekirjoittaneen lisäksi moni muukin The BellRaysin tuotantoa tuntematon meni vipuun ja jatkoi pomppimista vaikka musiikillisesti mentiin jo ihan jossain muissa sfääreissä. Esimerkiksi Chainsong hämmensi ja ilostutti raivokkaalla rumputulituksella ja sitä seuraavalla herkistelyllä. Vaikka svengaavampaa ja hitaampaakin materiaalia kuultiin, ei vauhti oikeastaan kovin pitkäksi aikaa kerralla edes hidastunut. Tell the Lie, Pay the Cobra, Snotgun ja muut kulkivat uljaasti ja pystypäin.

Yhtye on kyllä taitava. Lisa Kekaula laulaa meikäläisen soul-noviisin korviin ihan tarpeeksi hyvin. Tietysti illan aikana kuultiin perinteistä make some noise -pyytelyä ja korkeammalle menemistä (Higher!), mutta ei voine sanoa, että mihinkään liialliseen kosiskeluun sorruttiin. The BellRays näytti itsekin nauttivan olostaan, eikä moista show´ta varmaankaan ole helppoa vetää jos lavalla ei viihtyisi. Ikääntyneen indie-heebon näköinen basisti Bob Vennum ja kitaristi Tony Fate rokkasivat tiukasti, mutta tiukin herroista oli kyllä rumpali Craig Waters. Filleissä soitettiin kussakin ties kuinka monta iskua, ja soolo-osuudessaan mies heitti hetkeksi kapulat syrjään soittaen rumpusettiään ilman turhia käden jatkeita. Esitys sai aikaan ihastuneita huudahduksia. Ihan aiheesta.

Muutenkin meininki oli aivan mahtava. Ainakin muutama eturivi täyttyi tanssijoista, joista moni tuntui heiluvan silmät kiinni aivan kuin yrittäen päästä jonkin suuremman yhteyteen. Musiikin ja tanssin liitto aiheuttaa väkevän, yhtäaikaa sekä kollektiivisen että individualistisen kokemuksen. Kymmenvuotisen päänheiluttamisen tuloksena huomasin niskanikamieni naksuvan ja rutisevan ilkeästi, mutta pelko ruumiillisista vaurioista ei saanut hillittyä tanssia. Tulkoon vaikka neliraajahalvaus, mutta vasta keikan jälkeen! Onneksi mitään kummempaa keikasta ei seurannut, jos ei oteta lukuun intensiivisen keikan aiheuttamaa endorfiiniryöpsähdystä. Olisin ollut valmis tekemään eirtovaarat ja astumaan dinosauruksen, mutta päädyin tärisemään sikiöasentoon asunnon lattialle. Sen verran voimallinen kokemus The BellRays oli, että kaikkea oli sulateltava muutama tovi ennen kuin rauhoittui sen verran että uni tuli väsyneen hyppijän silmään.

Tällaisia hetkiä varten kannataa elää. Kaikenlaista nähnyt ja kuunnellut toimittaja voisi helposti sortua kyynisyyteen ja liian tiukkapipoiseen arviointiin. Sen tähden onkin välillä hauskaa, että isketään välillä vasten kasvoja ja pudotetaan varomaton musiikkidiggailija polvilleen. Olisin kai itkenyt ilosta hieman, mutta keho oli kuivunut kaikesta siitä tanssimisesta eikä vettä millään tullut silmistä. Viimeisetkin mehut oli viety. Ehkä illan aikana pari pykälää paisunut sielu oli pusertanut nesteen pois tieltään.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Kalle Björklid / Huumakuva.net