Pienet

Sinkut – Marraskuu 2006

06.11.2006

Kunhan vain... Antti Mattila: Kunhan vain tuut/Pikkukylän poika

Groovella wahwahilla kevyttä poppiaan maustava raahelainen lauluntekijä Antti Mattila pistää kahdella versiolla soivan kahden biisin sinkullaan ensiksi ihan mukavan reippaasti. Kunhan vain tuut –kappaleen radio edit on menevä, Mattilan persoonallinen viipyilevä ääni toimii hyvin. Kakkosraita Pikkukylän poika menee sitten sen verran suomikantri-alakuloiseen nostalgisointiin, että karvat alkaa nousta pystyyn. Vaikka biisi on kieltämättä ihan kohtuullinen, ei lajityyppi ole ainakaan meikäläisen heinäpeltoa. Harpulla ja mandoliinilla koristeltu pikkukylä-kasvutarina lähinnä ahdistaa kylänraitteineen ja pelkistettyine aikuispop-maalailuineen. Biisistä saisi mielestäni paljon koskettavamman riisumalla siitä turhan menevän koristelun. Toiset versiot eivät oikeastaan tuo mitään sen ihmeellisempää uutta kappaleisiin, paitsi pituutta. Tosin Pikkukylän poikaan sopii paremmin pidemmän kaavan haikeilu. Ihan hyviä kappaleita, mutta hiukan liian turvallisia ja yllätyksettömiä.

Ilkka Valpasvuo

Beacon Street Radiants: Your Heart/Stars
Killer Robot

Turkulainen Beacon Street Radiants jatkaa hyvällä tiellä tummasyisen americanan parissa. Kolmen raidan sinkullaan yhtye kuulostaa aluksi hieman samalta kuin Hämeenlinnan seudulta ponnistava Aeroflop - eli juurevammalta ja mollissa haaveilevalta versiolta Oasiksesta. Tosin eipä Flopkaan ole hetkeen ihan siltä kuulostanut. Zach Erlandsonin kaikuisa laulu vain tuntuu maalailevan hiukan samoilla linjoilla. Edellistäkin kiireettömämmin asteleva kaihoilu Stay miellyttää vieläkin enemmän, bändi onnistuu välittämään sellaisen rehellisen melankolisen, silti toiveikkaan tunnelman. Humiseva harmooni siellä taustalla sopii hommaan kuin nenä naamaan. Kitara vinguttelee kiireettä ja hillitysti, laulu pitäytyy pienenä ja kauniina. Eli oikein toimiva ja kaunis rauhallisempi kappale. Pikkuhiljaa käynnistyvä tumma askellus See The Stars jatkaa todistamista sen puolesta, että yhtye on parhaimmillaan maalatessaan kiireetöntä melankoliaa. Ei BSR vielä yllä ihan Jolly Jumpersin kaltaiseen koskettavuuteen, mutta hyvällä tiellä kieltämättä ollaan. Vielä kun saisivat livenä homman rullaamaan yhtä hyvin.

Ilkka Valpasvuo

Damn Seagulls: The Beat
Fullsteam

Helsingin retro-rokkarit Damn Seagulls tavoittelevat tuoreimmalla yksiraitaisellaan autenttista soulrock -soundia 70-luvun hengessä. Tämän kunnianhimoinen mission toteuttamisessa yhtye onnistuu vain kohtuullisesti. The Beat on klassinen ja yllättävänkin steriili perusbiisi, joka ei sävellyksellisesti tai sovituksellisesti yllätä millään muotoa. Soitto ja ja saundit toimivat, mutta veisusta jää valju jälkimaku. Tässä lajissa suurin vastuu lankeaa laulajalle. Lauri Eloranta onnistuu ihan hyvin, mutta esimerkiksi aksentissa ja heittäytymisessä on vielä parantamisen varaa, jos vertailukohtina pidetään legendaarisia soul-tulkitsijoita. Ja näinhän on tehtävä, sillä mistään uudistamisesta ei ole kysymys. The Beatin viehätys perustuu ainoastaan nostalgiaan ja hetki sitten kielletyiksi miellettyjen vaikutteiden kierrättämiseen. Kansainvälisessä vertailussa se kalpenee kollegoidensa rinnalla.

Sami Nissinen

Ezkimo: Tytöt moi
Gbfam

Yksi fiksuimpia oivalluksia suomihiphopin viime vuotisissa julkaisussa löytyy jo ennestään hyvää työtä tehneen Ezkimon uudelta sinkulta. Tytöt moi yhdistelee niinkin kaukaisia asioita kuin räppiä ja Esa Pakarisen hersyvää rillumareita – lopputuloksena vuoden innostavimpia ralleja hiphop-skenessä. Toki sinkulle tehty instrumentaali-versio aiheesta toimii vähintään yhtä hyvin, joten enemmän pisteitä länttäisin kyllä oivallukselle ja taustatoteutukselle kuin itse räpäytykselle. Kakkosraitana kuultava Rautanyrkki yhdessä Ambassan ja Guerra Norte-ryhmän kanssa menee enemmän rähisevän biletyksen puolelle ilman sen kummallisempaa massasta nousemista. Toki tässäkin lajissa Ezkimo kumppaneineen hoitaa hommaa plussan puolella. Silti, lisää vain Tytöt moin kaltaisia oivalluksia niin hyvä tulee...

Ilkka Valpasvuo

Mason: Destination West

Raakaa riffirockia AC/DC:n ja kumppaneiden jalanjäljillä tahkoava helsinkiläinen Mason julkaisee kolmen kappaleen promo-sinkun. Vuoden verran toiminut voima-trio taivaltaa raskaasti ja savuisesti, onnistuen samalla jättämään kappaleisiinsa myös mukavasti ilmaa. Melankolisesti askeltava nimibiisi ei jää junnaamaan pelkästään yhden riffin varaan. Kiivaampi Rag And Bone syöksyy aika synkästi, vaikka ketun kitaran kuviot pistävät lantion liikkeelle positiivisesti. Tedin äijämäisesti vaaniskeleva laulu sopii kokonaisuuteen hyvin. Midnite Train jyskyttää hiukan samoilla linjoilla vaikkapa Radar Stationin paahdon kanssa. Bluesahtavaa, mutta tiukalla riffi-puksutuksella etenevää rokkitykittelyä. Ainakin perusasiat on hyvin kasassa, joukosta erottumiseen vaaditaankin sitten jo hiukan luovempia ideoita.

Ilkka Valpasvuo

Mikko Torvisen viihdeorkesteri: Olet kuollut
Lipposen levy ja kasetti

Mikko Torvinen ja Tuomas Toiviainen lyövät jälleen viisaita päitä yhteen split-seiskalla. Torviselle tämä on jo kolmas lehdessämme arvioitu näyte, ensimmäinen jakoi vinyylin Risto-yhtyeen mainion Discopallon kanssa. Mikko Torvisen Viihdeorkesterin tuorein näyte Olet kuollut rokkaa pölhösti, lähtien lopussa jopa tiluttelemaan. Ainakaan asenne ei tunnu muuttuneen mihinkään, homma maistuu yhtä välittömältä ja hallitun räävittömältä kuin edellisilläkin sinkuilla. Joko kohta pidempää levyä?

Moppi ja aivokurkiaiset: Iso ja voimakas mies
Lipposen levy ja kasetti

Toiviaisen monista kokoonpanoista Moppi ja aivokurkiaiset pistää tällä kertaa hellyttävän haaveellisesti. Homoeroottinen teema jatkuu unisesti maalaavilla uruilla, kokonaisuudesta jääden mauksi sellainen mukavan kotikutoinen herkkä hempeily. Tosin hivenen harvinaisemmalla kuvastolla.

Ilkka Valpasvuo

Placebo: Meds

Placebon viimeisimmän Meds-albumin neljäs sinkkulohkaisu on albumin nimikkobiisi Meds. Julkaisu on varsin faniystävällinen. Riippuen versiosta, singlellä on 1-2 uutta ja ennen julkaisematonta Placebo-kipaletta. Singlelle ei siis ole tungettu kolmea erilaista miksausta vanhasta tutusta biisistä eikä se sisällä pelkästään tätä yhtä biisiä.

Perusversio sisältää single-mixin Medsistä ja uuden biisin Lazarus. Single-mix kuulostaa paremmalta kuin alkuperäinen albumiversio. Soundit ovat selkeämmät ja pelkistetymmät. Ei nyt mistään akustisesta versiosta voi puhua, mutta sekä laulaja Brian Molkon että biisillä vierailevan Kills-yhtyeen VV:n äänet on tuotu enemmän esille. Nyt kysymys, baby, did you forgot to take your meds kuulostaa entistä vaativammalta ja tiukemmalta. Lazarus on iloisempaa Placeboa, mutta vain rallattelevalta melodialtaan. Teksti paljastaa kuolleista palanneen kaverin kohtaamisen, joka ei ole kaunista katsottavaa. Loistoraita. Olisi mahtunut itse albumillekin.

Minna Auvinen

The Voltas: Waltz 47
Levy-yhtiö

Joensuulaisyhtye The Voltas kasvoi viisikoksi ja on näemmä lisännyt itseensä myös etuliitteen. Yhtyeen debyyttialbumi on luvassa marraskuun puoliväliin ja siltä on nyt lohkaistu singlenä Waltz 47 –niminen kappale. Kepeästi svengaava poppisrock astelee aurinkoisesti ja maalaa mukavan iloisella otteella. Kaapon laulussa ehkä hiukan vieläkin tökkii perinteinen sulavan englannin lausuminen, mutta muuten homma kuulostaa mallikelpoiselta. Pitkäsoiton ulkopuoliset kaksi bonusraitaa pistävät jopa paremmin. Etenkin kapakki-pianolla eteenpäin kilkuttava How Do We Dance? ihastuttaa irtonaisuudellaan ja puhtaasti hyvällä meiningillään. Nousee fiilis kuin vaikkapa The Ark pistäisi ilmavan juurevaa poppista, samanlaista rokin rajatonta riemua on ilmassa. Haikeammin väräjävä Violet pistää myös hyvin, Kaapon laulussa kaikaa jopa haituvia Morrisseymäisestä brittiläisestä melankoliasta. Bändi tarjoilee mainion ennakkovaroituksen tulevasta.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 7422