Sinkut – Marraskuu 2006
Antti Mattila: Kunhan vain tuut/Pikkukylän poika
Groovella wahwahilla kevyttä poppiaan maustava raahelainen lauluntekijä Antti Mattila pistää kahdella versiolla soivan kahden biisin sinkullaan ensiksi ihan mukavan reippaasti. Kunhan vain tuut –kappaleen radio edit on menevä, Mattilan persoonallinen viipyilevä ääni toimii hyvin. Kakkosraita Pikkukylän poika menee sitten sen verran suomikantri-alakuloiseen nostalgisointiin, että karvat alkaa nousta pystyyn. Vaikka biisi on kieltämättä ihan kohtuullinen, ei lajityyppi ole ainakaan meikäläisen heinäpeltoa. Harpulla ja mandoliinilla koristeltu pikkukylä-kasvutarina lähinnä ahdistaa kylänraitteineen ja pelkistettyine aikuispop-maalailuineen. Biisistä saisi mielestäni paljon koskettavamman riisumalla siitä turhan menevän koristelun. Toiset versiot eivät oikeastaan tuo mitään sen ihmeellisempää uutta kappaleisiin, paitsi pituutta. Tosin Pikkukylän poikaan sopii paremmin pidemmän kaavan haikeilu. Ihan hyviä kappaleita, mutta hiukan liian turvallisia ja yllätyksettömiä.
Ilkka Valpasvuo
Beacon Street Radiants: Your Heart/Stars
Killer Robot
Turkulainen
Beacon Street Radiants jatkaa hyvällä tiellä tummasyisen americanan parissa. Kolmen raidan sinkullaan yhtye kuulostaa aluksi hieman samalta kuin Hämeenlinnan seudulta ponnistava
Aeroflop - eli juurevammalta ja mollissa haaveilevalta versiolta
Oasiksesta. Tosin eipä Flopkaan ole hetkeen ihan siltä kuulostanut.
Zach Erlandsonin kaikuisa laulu vain tuntuu maalailevan hiukan samoilla linjoilla. Edellistäkin kiireettömämmin asteleva kaihoilu
Stay miellyttää vieläkin enemmän, bändi onnistuu välittämään sellaisen rehellisen melankolisen, silti toiveikkaan tunnelman. Humiseva harmooni siellä taustalla sopii hommaan kuin nenä naamaan. Kitara vinguttelee kiireettä ja hillitysti, laulu pitäytyy pienenä ja kauniina. Eli oikein toimiva ja kaunis rauhallisempi kappale. Pikkuhiljaa käynnistyvä tumma askellus
See The Stars jatkaa todistamista sen puolesta, että yhtye on parhaimmillaan maalatessaan kiireetöntä melankoliaa. Ei BSR vielä yllä ihan
Jolly Jumpersin kaltaiseen koskettavuuteen, mutta hyvällä tiellä kieltämättä ollaan. Vielä kun saisivat livenä homman rullaamaan yhtä hyvin.
Ilkka Valpasvuo
Damn Seagulls: The Beat
Fullsteam
Helsingin retro-rokkarit
Damn Seagulls tavoittelevat tuoreimmalla yksiraitaisellaan autenttista soulrock -soundia 70-luvun hengessä. Tämän kunnianhimoinen mission toteuttamisessa yhtye onnistuu vain kohtuullisesti. The Beat on klassinen ja yllättävänkin steriili perusbiisi, joka ei sävellyksellisesti tai sovituksellisesti yllätä millään muotoa. Soitto ja ja saundit toimivat, mutta veisusta jää valju jälkimaku. Tässä lajissa suurin vastuu lankeaa laulajalle.
Lauri Eloranta onnistuu ihan hyvin, mutta esimerkiksi aksentissa ja heittäytymisessä on vielä parantamisen varaa, jos vertailukohtina pidetään legendaarisia soul-tulkitsijoita. Ja näinhän on tehtävä, sillä mistään uudistamisesta ei ole kysymys. The Beatin viehätys perustuu ainoastaan nostalgiaan ja hetki sitten kielletyiksi miellettyjen vaikutteiden kierrättämiseen. Kansainvälisessä vertailussa se kalpenee kollegoidensa rinnalla.
Sami Nissinen
Ezkimo: Tytöt moi
Gbfam
Yksi fiksuimpia oivalluksia suomihiphopin viime vuotisissa julkaisussa löytyy jo ennestään hyvää työtä tehneen
Ezkimon uudelta sinkulta. Tytöt moi yhdistelee niinkin kaukaisia asioita kuin räppiä ja
Esa Pakarisen hersyvää rillumareita – lopputuloksena vuoden innostavimpia ralleja hiphop-skenessä. Toki sinkulle tehty instrumentaali-versio aiheesta toimii vähintään yhtä hyvin, joten enemmän pisteitä länttäisin kyllä oivallukselle ja taustatoteutukselle kuin itse räpäytykselle. Kakkosraitana kuultava
Rautanyrkki yhdessä
Ambassan ja
Guerra Norte-ryhmän kanssa menee enemmän rähisevän biletyksen puolelle ilman sen kummallisempaa massasta nousemista. Toki tässäkin lajissa Ezkimo kumppaneineen hoitaa hommaa plussan puolella. Silti, lisää vain Tytöt moin kaltaisia oivalluksia niin hyvä tulee...
Ilkka Valpasvuo
Mason: Destination West
Raakaa riffirockia
AC/DC:n ja kumppaneiden jalanjäljillä tahkoava helsinkiläinen
Mason julkaisee kolmen kappaleen promo-sinkun. Vuoden verran toiminut voima-trio taivaltaa raskaasti ja savuisesti, onnistuen samalla jättämään kappaleisiinsa myös mukavasti ilmaa. Melankolisesti askeltava nimibiisi ei jää junnaamaan pelkästään yhden riffin varaan. Kiivaampi
Rag And Bone syöksyy aika synkästi, vaikka
ketun kitaran kuviot pistävät lantion liikkeelle positiivisesti.
Tedin äijämäisesti vaaniskeleva laulu sopii kokonaisuuteen hyvin.
Midnite Train jyskyttää hiukan samoilla linjoilla vaikkapa
Radar Stationin paahdon kanssa. Bluesahtavaa, mutta tiukalla riffi-puksutuksella etenevää rokkitykittelyä. Ainakin perusasiat on hyvin kasassa, joukosta erottumiseen vaaditaankin sitten jo hiukan luovempia ideoita.
Ilkka Valpasvuo
Mikko Torvisen viihdeorkesteri: Olet kuollut
Lipposen levy ja kasetti
Mikko Torvinen ja
Tuomas Toiviainen lyövät jälleen viisaita päitä yhteen split-seiskalla. Torviselle tämä on jo kolmas lehdessämme arvioitu näyte, ensimmäinen jakoi vinyylin
Risto-yhtyeen mainion
Discopallon kanssa.
Mikko Torvisen Viihdeorkesterin tuorein näyte
Olet kuollut rokkaa pölhösti, lähtien lopussa jopa tiluttelemaan. Ainakaan asenne ei tunnu muuttuneen mihinkään, homma maistuu yhtä välittömältä ja hallitun räävittömältä kuin edellisilläkin sinkuilla. Joko kohta pidempää levyä?
Moppi ja aivokurkiaiset: Iso ja voimakas mies
Lipposen levy ja kasetti
Toiviaisen monista kokoonpanoista
Moppi ja aivokurkiaiset pistää tällä kertaa hellyttävän haaveellisesti. Homoeroottinen teema jatkuu unisesti maalaavilla uruilla, kokonaisuudesta jääden mauksi sellainen mukavan kotikutoinen herkkä hempeily. Tosin hivenen harvinaisemmalla kuvastolla.
Ilkka Valpasvuo
Placebo: Meds
Placebon viimeisimmän
Meds-albumin neljäs sinkkulohkaisu on albumin nimikkobiisi Meds.
Julkaisu on varsin faniystävällinen. Riippuen versiosta, singlellä on 1-2 uutta ja ennen julkaisematonta Placebo-kipaletta. Singlelle ei siis ole tungettu kolmea erilaista miksausta vanhasta tutusta biisistä eikä se sisällä pelkästään tätä yhtä biisiä.
Perusversio sisältää single-mixin Medsistä ja uuden biisin
Lazarus. Single-mix kuulostaa paremmalta kuin alkuperäinen albumiversio. Soundit ovat selkeämmät ja pelkistetymmät. Ei nyt mistään akustisesta versiosta voi puhua, mutta sekä laulaja
Brian Molkon että biisillä vierailevan
Kills-yhtyeen
VV:n äänet on tuotu enemmän esille. Nyt kysymys,
baby, did you forgot to take your meds kuulostaa entistä vaativammalta ja tiukemmalta. Lazarus on iloisempaa Placeboa, mutta vain rallattelevalta melodialtaan. Teksti paljastaa kuolleista palanneen kaverin kohtaamisen, joka ei ole kaunista katsottavaa. Loistoraita. Olisi mahtunut itse albumillekin.
Minna Auvinen
The Voltas: Waltz 47
Levy-yhtiö
Joensuulaisyhtye
The Voltas kasvoi viisikoksi ja on näemmä lisännyt itseensä myös etuliitteen. Yhtyeen debyyttialbumi on luvassa marraskuun puoliväliin ja siltä on nyt lohkaistu singlenä Waltz 47 –niminen kappale. Kepeästi svengaava poppisrock astelee aurinkoisesti ja maalaa mukavan iloisella otteella.
Kaapon laulussa ehkä hiukan vieläkin tökkii perinteinen sulavan englannin lausuminen, mutta muuten homma kuulostaa mallikelpoiselta. Pitkäsoiton ulkopuoliset kaksi bonusraitaa pistävät jopa paremmin. Etenkin kapakki-pianolla eteenpäin kilkuttava
How Do We Dance? ihastuttaa irtonaisuudellaan ja puhtaasti hyvällä meiningillään. Nousee fiilis kuin vaikkapa
The Ark pistäisi ilmavan juurevaa poppista, samanlaista rokin rajatonta riemua on ilmassa. Haikeammin väräjävä
Violet pistää myös hyvin, Kaapon laulussa kaikaa jopa haituvia
Morrisseymäisestä brittiläisestä melankoliasta. Bändi tarjoilee mainion ennakkovaroituksen tulevasta.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7637
