Atomic Swing (Swe)

Mikä kumma siinä on, että rakkaat länsinaapurimme osaavat niin suvereenisti viihdyttämisen taidon? Liekö rytmikkyys geeneissä vai onko kyse kasvatuksellisista tekijöistä? Sama se, sillä viihtyminen on aina yhtä mukavaa, varsinkin kun myös bändi pitää hauskaa.

Atomic Swing perustettiin 90-luvun alussa ja sen ensimmäisestä singlestä Stone Me into the Groove tuli Ruotsissa iso hitti. Yhtye julkaisi menestyneen debyyttinsä Car Crash into the Blue vuonna 1993 ja seuraaja Bossanowa Swap Meetin seuraavana vuonna. Kolmas albumi Fluff näki päivänvalon kolme vuotta myöhemmin. Yhtyeellä ei kuitenkaan ollut enää voimaa ylläpitää alun liike-energiaa, ja bändi hajosi puoli vuotta levyn julkaisun jälkeen. Tänä vuonna Atomic Swing on kuitenkin aktivoitunut uudestaan. Uusi levy The Broken Habanas julkaistiin kesällä ja yhtye on jalkautunut klubeille. Kolmen keikan Suomen-kiertueella oli toisena päivänä Jyväskylän Lutakon vuoro.

DJ teki kerrankin Lutakossa aivan upeita valintoja. The Buzzcoksia, The BellRaysia ja muuta herkkua sekoitteleva soul-punk -setti viritti mukavasti tunnelmaan ennen keikan alkua. Ihmisiä on paikalla keskiverrosti, ei liian vähän muttei liian paljonkaan. Moni on selvästi tullut diggailemaan suosikkiaan. Vanhoja faneja olikin yleisössä isohko liuta. Torstai toivoa täynnä – jospa ne ovatkin hyviä?

Bändi aloittaa uuden levyn aloitusbiisillä. The Flasher kulkee mahtavasti, ja pökköä lisää pesään nopeaan seurannut ensilevyn Lovething. Tästähän tässä oli kyse: parhaimmillaan Atomic Swingillä on soitossa se rytmi, se groove. Like a John Needs a Yoko rullaa vielä mainiosti, mutta keikan intensiteetti laskee hieman uuden levyn vähän liian junnaavasti soulahtavan So Mystifyingin myötä. Pakko kyllä tunnustaa keulakuva Niclas Friskin soittotaidot tässä vaiheessa. Tylsemmissäkin kappaleissa kuullaan aivan mainiota kitarointia, ja herran lavakarismassa on kyllä juuri sitä röyhkeää otetta, joka saa yleisön yhtymään bileisiin.

Iso osa setistä koostui oikeutetusti ensimmäisen levyn kappaleista. Fluffilta soitettiin ainoastaan Stray Dogs, joka sai kuitenkin hyvän vastaanoton. Eniten tuntuivat kuitenkin riemastuttavan ne vanhat tutut kappaleet, ja muun muassa Smileä huudeltiin muutaman kerran. Kappale kuultiin ensimmäisen encoren päätteeksi, ja viimeistään tällöin lienee viimeinenkin puujalka ollut biletuulella. Biisin loppujamittelut yleisönhuudatuksineen ja kättentaputuksineen paljastivat, ettei bändi nimeään aivan turhasta ole keksinyt. Viidestoista biisi ja keikka tuntui siitäkin huolimatta loppuvan turhan lyhyeen. Sinnikkäästi kannustanut jyväskyläläisyleisö taputti ja huusi yhtyeen kuitenkin vielä kerran lavalle esittämään Looking for Tomorrow´n.

Hittolainen! Lähdin keikalle hieman epäuskoisena, mutta poistuin käännytettynä. Vaikka yhtyeen viimeiset levytteet eivät edustakaan sitä parasta Atomic Swingiä, on bändi lavalla kerrassaan vastustamaton. Toivottavasti viisikko sai nukkua yönsä rauhassa ilman Matti Nykäsen haamun häirintää, kuten kosketinsoittaja Michael Lohse keikan aikana manasi.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Kalle Björklid / Huumakuva.net