27.10.2006
Yhdysvaltain kongressi julisti vuoden 2003 "Bluesin vuodeksi". Tällä nimityksellä juhlistettiin bluesmusiikin häilyvää 100-vuotis syntymäpäivää ja osana juhlintaa nimekkäät ohjaajat kuten Martin Scorsese, Clint Eastwood ja Wim Wenders ohjasivat omat jaksonsa 7-osaiseen minisarjaan. Kulttuuriteon kruunasi Radio City Music Hallissa järjestetty konsertti, jonka livetaltioinnin ohjasi Antoine Fuqua (Training Day, King Arthur).
Konsertti etenee kronologisesti kertoen bluesin tarinaa musiikkinäytteiden avulla. Jälleen kerran informatiivisuutta ei ole unohdettu. Matka aloitetaan Afrikan länsirannikolta, josta musiikki alun perin orjien mukana kantautui. Suurin osa konsertissa esitettävistä lauluista on otettu juuri minisarjasta, josta konsertin käsikirjoitus on oikeastaan juonnettu. Muutamat kappaleet taas ovat olleet artistien settilistalla jo vuosia, joten Leadbellyn Midnight Specialin esittäminen ei välttämättä ollut John Fogertylle työn ja tuskan takana.
Ennen varsinaista tapahtumaa punaisella matolla vilahtaa muutamia kovia nimiä joiden esiintymistä ei valitettavasti nähdä ja näistä mainittakoon esim. Jimmie Vaughanin ja John Hammondin kaltaiset ammattilaiset. Positiivinen yllätys esiintyjien joukossa on nyt jo edesmennyt Clarence "Gatemouth" Brown, joka edustaa sitä koko ajan vähenevää blueskaartia, joista kuullaan seuraavan kerran kuolinilmoituksissa.
Kyse on siis todellisesta bluesmusiikin kermasta ja kun taustabändissä maalailevat virtuoosit kuten Gregg Allman, Dr. John ja Levon Helm ei mikään voi mennä pieleen. Nuoremman polven muusikoiden poissaolo tosin hieman ihmetyttää. Tietysti mukana häärää mm. Keb´ Mo´, mutta missä ovat Jonny Lang ja Kenny Wayne Shepard. Joidenkin poissaolo harmittaa, eivätkä aivan kaikki esitykset hivo täydellisyyttä.
Vaikka Macy Grayn tupakkaköhä ja musiikillisen johtajan Steve Jordanin sovitus tekevätkin Hound Dogista oivan version, niin kappaleessa ratsastetaan Grayn nimellä. Myös Steven Tylerin ja Joe Perryn esiintyminen on hieman kyseenalainen. Suurin ylilyönti tehdään kun kolme genreä kolahtaa yhteen kappaleessa Boom Boom. Tuo John Lee Hookerin tunnetuin kappale on päivitetty Chuck D:n rock –kokoonpanon avulla. Kappale yhdistää bluesin, rapin ja rockin poliittiseksi kannanotoksi, joka ei entiseltä Public Enemyn mieheltä ole yllättävä veto, mutta jolla ei ole myöskään sijaa konsertissa. Vaikka poliittinen vaikuttaminen on tärkeää eikä mihinkään saisi turtua, on kaikella aikansa ja paikkansa. Bush nuoremman mollaaminen tilaisuudessa, jossa on tarkoituksena kunnioittaa jotain mennyttä, on täysin turhaa. Esitys saa ainoastaan sovituksen ja sisältönsä takia myötähäpeät puolelleen. Onneksi näitä mammuttimaisia ylilyöntejä ei ole paljon, vaan enemmistö numeroista vedetään tyylillä.
Parhaat valikoimat tulevat oikeilta legendoilta ja pienemmiltä nimiltä. Todelliset bluesin kuninkaalliset kuten Buddy Guy, B. B. King, Hubert Sumlin, Ruth Brown, Bonnie Rait ja Robert Cray vetävät ehdottomasti pisteet kotiin, ja suurimman potin kerää herra Guy, jota kuullaan muutamaankin otteeseen. Konsertin hyytävintä ja samalla kauneinta kuultavaa on India.Airien versio Billie Hollidayn kappaleesta Strange Fruit. Päivitetty sovitus ja jazzahtava piina tekevät tulkinnasta karmivan kaunista. Tyylikäs takavalotus nostaa kappaleen toiseen potenssiin.
Monet artistit ja varsinkin hieman intiimimmät esitykset, onkin valaistu juuri takavalotuksella. Tämä luo artisteille hehkuvat ääriviivat ja sopivat varjostukset kasvoihin. Intiimi tunnelma ja varjoissa soittaminen antavat konsertille ja varsinkin taltioinnille sen tarvitsevan lisäripauksen tyyliä, etteivät esitykset jää toisistaan irrallisiksi.
Lopullinen mielikuva paketista onkin melko positiivinen. Tekninen toteutus on hyvä, esiintymisiä on maustettu kulissien takaisilla otoksilla ja itse konsertti on erittäin viihdyttävä, joten lisukkeitakaan ei jää kaipailemaan. Vielä kun tähän saisi tueksi taltioinnin minisarjaveljen. Onneksi sentään Yle Teema herkuttelee näyttämällä sarjan osiot perjantai-iltaisin.
Otto Kylmälä
