06.10.2006
Silja Festival/Itämeri
Saavumme illalla kuuden maissa Tukholman T-Centralenin pysäkille 26, jossa Silja Linen bussiin jonottaa tummanpuhuvasti pukeutunutta jengiä. Sweden Rockin järjestämä 34 000 Ton Metal -risteily on alkamassa, ja virittäydymme tunnelmaan asiaankuuluvasti. Smirnoffista otetaan suomimeiningillä isot huikat bussissa, ruotsalaiset tinttaavat Kopparbergiä ja kaljaa. Autossa raikaa Göteborg-dödö ja tuntemattomaksi jäävä Ruotsin vastine Klamydialle, mikä innostaa porukkaa hoilaamaan mukana nyrkit pystyssä. Kaljatölkit kaivetaan repusta ja niistä kulautellaan samalla, kun Västarhamnen ja Silja Festival tulevat lähemmäksi.
Kutina alkaa tuntua. Risteilyn pääbändiksi otettu Annihilator ei ole käynyt Skandinaviassa sitten Judas Priest - Pantera -kiertueen pestinsä 1991. Mukana risteilyllä ovat lisäksi deathmetaljyrä The Haunted, doom/stonerretkue Grand Magus ja muutama muu ruotsalainen yhtye. Koko risteily on vaikuttanut suuremman luokan valtakunnansalaisuudelta, Suomeen asti ei ole pahemmin tietoa tihkunut kanadan thrash-legendan tulosta autolautalle kokolattiamattojen ja muovipalmujen keskelle.
Terminaalissa näky on kuin mistä tahansa heavyfestivaalilta. Bändipaidat vilkkuvat ohitse ja ghettoblastereista kaikuu korina. Musta massa valuu hiljalleen sisäänpääsyporteille jättäen jälkeensä tyhjiä pulloja ja rojua. Hyttiin päästyämme vahvistamme itseämme kolmesti tislatulla ja tungemme viereiseen hyttiin, jossa jokin ruotsalaisporukka lymyää. Jutellaan festivaaleista, Nightwishin Tarjasta, jääkiekosta, Pekka-nimen yleisyydestä Suomessa ja monesta muusta paskasta aiheesta. Ukot kehuvat viime vuoden risteilyllä soittanutta Ragea ja illan ensimmäistä bändiä Morgana Lefaytä, joka on kuulemma ”fucking great”. Yksi tyypeistä soittaa meille kuulokkeilla oman bändinsä demoa ja tottakai sekin on fucking great.
Painumme kauppaan päin, mutta muutama muukin on saanut saman idean. Jonot ulottuvat kaupan ulkopuolelle ja porukkaa lasketaan sisään yökerhomeiningillä. Hylkäämme kauppaidean toistaiseksi ja lähdemme etsimään yhtä laivan yökerhoista, jossa bändit soittavat. Olen hyvilläni, kun yökerhon ulkopuolelle kuuluu jukeboksista soiva Annihilator-klassikko Never, Neverland. Sekunnin kuluttua tajuan, että versio ei ole levyversio. Menemme kumman nopeasti sisälle klubiin ja v*ttua käteen, ellei lavalla olekin Annihilator ite puskemassa biisiään läpi. Olen lentää perseelleni. Heilutamme tukkaa, Jeff Waters hoksaa allekirjoittaneen harmaantuneen Neverland-paidan ja tervehtii. Hymyilemme kuin idiootit.
Suurin yllätys on jo kolmannelle Annihilator-lätylle selvinnyt laulaja Dave Padden, joka on näemmä ottanut myös kitaransoiton haltuunsa. Vaihdamme äijien kanssa muutaman sanan, ihmettelemme Ran-kitaroiden valmistamaa Watersin nimikkomallia, jossa on iso Annihilator-logo vakiona. Coolia. Yhtye liukenee Hauntedin soundcheckin tieltä ja me liukenemme baariin. Viereisen pöydän porukka pyytää meidät kanssaan istumaan ja ilmoitamme heille Annihilatorin soundcheckinkin olleen jo ihan helvetin kovan. Tyypit katsovat meitä jotenkin säälien.
Kauppa on tällä välin mennyt kiinni, pohdimme meneillään olevan kuprun hevimiesten ajamiseksi baareihin juomaan kallista olutta tölkkikaljan sijaan - rahat irti viimeistä äyriä myöden. Mikäs siinä. Kipaisemme yökerhossa katsomassa The Hauntedia, paikka on täynnä. Väki kuohuu ja yhtye tykittää kuten hevikeikalla kuuluukin. Laivalle on bändien myyntitavaran lisäksi tuotu iso valikoima heavypaitoja, levyjä ja muuta krääsää, jota ihmiset selaavat. Hardrockradio soi käytävillä ja joka kulmassa on UG-bändipaitainen kaveri jakamassa flyereitä. "Jävla svart metall", niissä julistetaan.
Puoli yhden aikaan Annihilator iskee lavalle. Lavan eteen kasattun aidan takana on muutama tiukempi rivi ihmisiä, ja valtaosa seisoskelee vähän taaempana. Keikka polkaistaan käyntiin kuin napista painaen King Of The Kill -hirmulla. Etummaiset rivit menevät täysin pähkinöiksi. Yhtye setittää tiukasti ja vaivattoman kuuloisesti, kitaratikkaus ei ole piiruakaan vinossa ja soolot tulevat kuin leikitellen. Yhtye selvästi viihtyy lavalla, aggressiivisuudestaan huolimatta soitto on hyväntuulista. Padden ja Waters laulavat kappaleet puoliksi, Paddenin ääni on raaka ja se istuu vanhempiin kappaleisiin mainiosti. Basisti Russ Bergqvist karjuu mikkeihin silloin tällöin ja pomputtaa Fenderiään. Rumpuja soittava pitkäpartainen herra on suu messingillä.
Setti on vanhaa liittoa parilla uudemmalla rykäistyllä höystettynä. Löysää ei ole yhtään. Refresh The Demon, Phantasmagoria, Welcome To Your Death, Never, Neverland, Set The World On Fire, AC/DC-henkinen Shallow Grave, Alison Hell, Fun Palace ja lopetusbiisi Human Insecticide jyrisevät kukin vuorollaan ilmoille. Kyllä elämä on ihanaa. Huudan kurkun käheäksi. Tunti menee kuin siivillä. Keikan loputtua olo on typertynyt, otamme sitä vastaan juomalla olutta ja raahaudumme hyttiin.
Aamulla herätys on tyly. Kylmä hiki puskee pintaan ja kohmelo ottaa kunnon otteen. Käytävillä haahuilee pelkissä stringeissä ja panosvöissä kulkevia friikkejä, sohvilla makaa pitkätukkaisia hahmoja tekemässä kuolemaa ja radiosta soi puudelihardrock. Turun satamaan tultaessa ei poistumistiellä ole ruuhkaa. Laivan palatessa Tukholmaan olisivat soittovuorossa vielä Treat, Persuader ja sinänsä OK Grand Magus, joka ei jostakin syystä jaksa nyt kiinnostaa vähimmässäkään määrin.
Eräs kaverini saa puoli kahdeksalta aamulla sekapäisen puhelun, jossa kähisen luuriin pikaraporttia keikasta kävellessäni asemalta kotiin, vaikka tajuan etäisesti, että ketään ei kiinnosta. Kotona jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, mutta ruokakaupassa käynti tai syöminen yleensäkään eivät tunnu enää kovin tärkeiltä.
Teksti ja soundcheckistä napatut kuvat: Mikael Salo
