06.10.2006
Viimeaikoina metallin ystäviä on hemmoteltu julkaisulla jos toisella. Metallinhistoriikit kuten Pedon meteli ja Choosing Death ovat laittaneet metallin sanomaa kansien väliin ja Armageddon Over Wacken on tuonut viime vuoden festivaalisatoa DVD:lle. Nyt ilmiötä nimeltä metalli on tarkastelu sosiologisesta näkökulmasta dokumentin muodossa.
Tarkastelu alkaa vuodesta 1986 ja Number of the Beast pauhaa. Sam Dunn esittelee itsensä ja vainotun musiikkigenren nimeltä metalli. Dokumentin primus motor ja keskushenkilö vie katsojan 20 vuoden taakse tarkoituksena osoittaa, että kyseessä on erään metallifanin henkilökohtainen matka ja yritys tavoittaa metallin syvin olemus. Toinen Dunnin mielenkiinnonkohteista on selvittää miksi metallia ja sitä kuuntelevia ihmisiä vainotaan. Myös tärkeimmät metallintekijät saavat äänensä kuuluviin.
Haastateltavissa vilahtavat kaikki suuret. Juuri ne nimet mitkä pitääkin. Iommi, Dio, Dickinson, Lemmy, Snaider ja lisäksi bändit kuten Slayer, Slipknot, Lamb of God ja Mayhem. Mayhemin haastattelu ei voita dokumentin oudoimman haastattelun palkintoa, mutta ainakin se on sekopäisin. Ehdottomasti oudoin on kuitenkin Dunnin Norjan matkalla tehty Gorgorothin haastattelu. Ensimmäisenä mielikuvana voisi olettaa että haastattelu sisältää paljon viikinkiteatraalisuutta, mutta tilanne on päinvastainen - paljon pelottavampi.
Dokumentin alkupuolisko on melkoista hapuilua. Katsojalle, jonka oletetaan olevan täysin maallikko, selitetään melko yksinkertaisia asioita. Metallia tutkitaan elementti elementiltä, mutta kun nämä elementit ovat itsestään selviä, mitään uutta ei tarjoudu. Mielenkiintoisemmalle alueelle dokumentissa mennään vasta kun ruvetaan tarkastelemaan metallin eri aihealueita ja analysoimaan niitä. Kuoleman, kristinuskon ja seksuaalisuuden ilmentyminen ja kuvaaminen metallissa ovat dokumentin mielenkiintoisin anti. Varsin herkulliselle osastolle päästään seksuaalisuuskysymyksessä, josta Dunn ja haastateltavat esittävät muutaman pistelijään kommentin. Dokumentissa todetaan kuinka metallifanien ihailun kohteena ovat aina joko transvestiitit glamrokkarit tai nahkahousuissa pullistelevat hikiset miehet. Homoeroottista latausta ei voi kieltää. Melko totuudellinen huomautus, joka saa varmasti jokaisen homofobisen metallistin raivon valtaan.
Dokumentista olisi voinut tehdä laajemman. Mitään erikoisempia lisämateriaaleja levyltä on turha odottaa, ainoastaan tekijöiden biot. Harvemmin dokumentteihin tarvitaankaan lisämateriaalia, mutta Metal – a Headbangers Journey sai kaipaamaan lisää. Oikeastaan mitään yli 10 vuotta kestänyttä genreä tai tyylisuuntausta ei pitäisi tiivistää puoleentoista tuntiin. Kaiholla muistelen Ken Burnsin yli kymmentuntista saagaa jazzin historiasta. Tulevaisuus näyttää saako metalli vastaavan dokumenttinsa vuosien päästä. Siihen asti, tämä toimii vieroitusoireisiin.
Otto Kylmälä
