05.10.2006
Vastavirta/Tampere
Vastavirran torstai kokosi kotimaisen indien mielenkiintoisimpia tulokkaita. Homman aloittanut jyväskyläläinen nelikko Elisabeth Underground yhdisteli rauhallisesta maalailusta kiihkeämpään kliimaksiin vaihtelevaa indievallijunnausta ja kitaratiluttelua leijailevaan taustaan ja Malla Malmivaaran kuulaaseen lauluun. Kokonaisuudesta tuli vahvasti mieleen indiempi painos Kemopetrolista, joka ainakin minun mielestäni on vain hyvä asia. Sitä kylmän elektronista ja tunteetonta Kemo-saundia en ole oikein koskaan jaksanut... Kylmähköähän se toki oli myös EU:lla, mutta etenkin loppua kohde hommassa alkoi olla mukavasti tulkintaa. Kitaristin laulun tukema Ghosts jäi ehkä parhaiten mieleen, mutta todellisia killereitä yhtye ei vielä tarjoillut. Ymmärtääkseni levyllä yhtye on enemmän elektroninen, tällainen juurevampi ja hetkittäin jopa rokkaava live-soitto toimi ainakin melko hyvin.
Helsinkiläinen indie-rock -nelikko Murmansk joutui muutama hetki takaperin ongelmallisen tilanteen eteen, kun yhtyeen soundia vahvasti leimannut solisti Elisabeth jätti bändin. Homma ei kuitenkaan kaatunut ja tilalle noussut Laura vakuutti heti tällä keikalla, että vaihto ei tapahtunut ainakaan huonompaan suuntaan. Ei sillä, ettei Elisabeth olisi ollut todella hyvä, mutta Lauran esiintymisessä ja ilmaisussa oli alkulämmittelyn jälkeen sen verran munaa ja otetta, että hyväksyvä hymy nousi huulille vahvasti. Lisäpisteitä tuli vielä melko poikamaisen oloisesta persoonasta. Tosin itse musiikin puolesta hymyileminen ei ehkä ole se osuvin tapa, koska kyseessä on kuitenkin junnaava, melko vihainen ja karu ja ennen kaikkea tumma indie rock. Ei se Echo Is Your Love ole niin kauhean kaukana näin live-muodossakaan ja uudella laulajalla.
Alkuvuodesta ilmestyneeltä Teeth-ep:ltä tuntuu löytyvän myös yhtyeen live-hitit. Ainakin 2nd Floor Thrash ja Shallow End vakuuttivat vahvasti. Lauran ääni ei ehkä ole yhtä helposti ja taidolla taittuva kuin miltä Elisabeth kuulostaa levyllä, mutta punkmainen ja silti hallittu tyyli veivät mukanaan. Tuntui että tästä neidosta irtoaisi vielä paljon enemmänkin, kunhan hän saa useamman keikan alleen ja ehkä hiukan lisää itsevarmuutta. Preesenssi oli jo nyt harvinaisen vahva. Todellinen artisti, kuten asiaa keikan jälkeen kommentoitiin.
Ja sitten jotain aivan muuta. Samaisissa keskusteluissa tuli määriteltyä I Was A Teenage Satan Worshipperin soundiksi ”hilpeän tumma” – lelusynaa, konetaustaa ja likaisen säröisiä kieliä popisti yhdistelevässä soitossa ei oikeastaan ole mitään todella iloista, mutta kitaristi-laulaja My Lovin Martian saa kansan tirskumaan jo pelkällä perseen pyörityksellään ja kappaleita kuorruttavilla hölmöillä äännähdyksillään. Sarjakuvallisuus, b-luokan leffat ja tummasti irrotteleva tyylikkyys sopivat sekä yhtyeen soittoon että sanoituksiin. Pandatron-hirviöitä, Botoxia, namuja ja teini-iän hehkutusta löytyy sopivissa nostalgisissa, mutta riehakkaissa sävyissä.
Jotenkin Worshipperin riehakkaaseen esiintymiseen kuuluu myös se että tekniikka pätkii. Tällä kertaa möröt iskivät useampaan otteeseen Blackie Lovelessin tutun eleettömästi näppäilemään synaan. Myös kitara otti osumaa eikä kiitettävän nopeasti lavalle saatu vara-lauta ollut edes vireessä. Moiset ongelmat kuitataan onneksi huumorilla ja ikään kuin luonnollisena osana yhteistä hauskanpitoa. Basistivitsiä ei saatu Nekrokitteniltä, mutta kyllä keikassa riitti silti hilpeyttä sen verran että normaalisti niin vakavailmeinen Blackiekin pidätteli naurua. Olisin varmaan pettynyt jos yhtye soittaisi teknisesti täydellisen, pelkkään poseeraukseen keskittyvän keikan. Sehän vasta olisi tylsää...
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
