Don Johnson Big Band, Alaska Kalan

Ehkä viimeinen kokemani jokseenkin lämmin ilta tänä vuonna toi ylimääräistä nostetta Don Johnson Big Bandin syksyisen kiertueen ensimmäiseen keikkaan. Nyt oli vielä kerran mahdollisuus nauttia aurinkoisesta menosta ja toivoa bändin olevan yhtä rautaisessa kunnossa kuin kesällä festareilla. Lämppärikseen yhtye oli valinnut bluesmies Alaska Kalanin, johon rumpali Kari Saarilahti oli törmännyt myspacen kautta ja jonka musiikista koko yhtye oli myöhemmin innostunut.

Entinen newyorkilainen, nykyinen hyvinkääläinen Kalan oli ehkä hivenen oudoksuttava valinta DJBB:n kaltaisen yhtyeen lämppäriksi, mutta ei millään muotoa huono. Herran mies ja kitara-vetoinen blues tuntui omakohtaiselta, mutta ei liian vakavalta. Esityksessä, joka koostui niin standardeista kuin omastakin materiaalista, oli tarpeen tullen sekä voimaa, että hiljaisia hetkiä. Ihmisiä ei ollut kovinkaan paljoa seuraamassa herran esitystä läheltä, mutta tarpeettomilta häiriöiltä tai selkeän kyllästymisen merkeiltäkin vältyttiin.

Herran oma asenne soittamiseen oli esimerkillinen. Hän vaikutti vilpittömästi iloiselta ja kiitolliselta saamastaan huomiosta ja kertoili lupsakkaasti elämästään kappaleiden välissä – ja kommentoi muutenkin esitystään, muun muassa sanoen, että ei ole koskaan soittanut yhtä nuorelle yleisölle kuin sinä iltana. Katsojat taas eivät pistäneet pahaksi bluesmiehen erilaisuutta pääaktiin nähden, niin hyvin tuntui Kalan ottavan esityksen omakseen. Tiivistetysti sanoen hän nautti olostaan.

Reilun kolmen vartin jälkeen itse Don Johnson Big Band päästettiin lavalle. Alkuasetelma tuntui vaisulta. Hymyt eivät olleet yhtyeen jäsenillä kovin herkässä, ja ote oli jotenkin hermostunut. Johtuneeko jännityksestä kiertueen osalta tai pienestä keikkarupeamien tauosta, mutta oma veikkaukseni on, että kyse oli leipääntymisestä hittien veivaamiseen. Saatan toki olla väärässä, mutta mielestäni yhtyeen tunnelma (ja samalla yleisönkin) parani eksponentiaalisesti, kun moneen otteeseen kuullut Road ja Salt Water oltiin saatu pois alta, kahtena ekana biisinä.

Tällöin DJBB pääsi viimein käsiksi siihen, mitä osaa parhaiten. Albumikappaleita ja muutenkin vähemmän radiossa kuultuja teoksia siis veivattiin. Tärkeää oli, että kuultiin myös uusi kappale: ilmeisesti nimeltään Evil Loner. Allekirjoittaneelle kappaleen kaiutettu ja rauhallinen, hieman säröinen äänimaailma toi mieleen Funkadelicin kokeilut autuaan 70-luvun puolelta. Muiksi tähtihetkiksi nousivat oma henkilökohtainen suosikkini Nightman ja uusimman yhtyeen omaa nimeä kantavan albumin loistava Private Intentions–veto. Herra Alaska Kalan kohosi jälleen kerran kauniisti näppäillyn Island Girlin ajaksi lavalle, ja tästä bändi vaihtoi sulavasti Eagles-mies Don Henleyn Boys of Summeriin. Samalla tavalla kesäisyyttä huokui Busy Relaxin´, keikan yhteislaulujyrä, jonka aikana sytkärit ja puhelimet kohosivat kätten varassa korkeuksiin tuomaan valoa pimeään.

Kyseessä olikin lähes ainoa pimeä hetki, joka keikan aikana koettiin. Vain muutaman kerran valot muuttuivat kirkkaan sinisistä ja punaisista tummempiin sävyihin ja vasta encoressa kunnon strobotulitus päästettiin vauhtiin. Tämä oli toisaalta virkistävää ja korosti yhtyeen asemaa musiikillisesti ja esiintyjinä, eikä tuonut turhaa ulkokultaisuutta peliin mukaan.

Kolmen lyömäsoittajan sektio hoiti hommat kotiin loistavasti, Johannes Laihon koskettimet vyöryivät äänimaisemien ylitse puolelta toiselle, Emma Salokoski on aina ah, niin ihana ja loistava laulaja, jonka ääni oli saanut selvästi enemmän tilaa kuin aiemmin näkemilläni bändin keikoilla. Emman estottomana ihailijana en voi kuin taputtaa tälle faktalle. Puhallinsoittaja Pekka Mikkosen suoritukset kirvoittivat joka otteessa täysin ansaitut aplodit.

Sähköjänis Tommy Lindgreniltä ei taas voikaan odottaa oikeastaan mitään muuta kuin erinomaista suoritusta. Ensimmäiseltä Support de Microphones albumilta löytyvän Disco San Franciscon kaltaiset tykitykset ovat selkeästi miehen bravuureita. Supliikkimiehenä hän toi esitykseen hauskuutta, menon ja akrobatian, joka luonnistui jokseenkin hyvin ottaen huomioon Nosturin askeettisen ja yhtyeen koon huomioon ottaen pienen lavan.

Tutusti Lindgrenin ja Juuso Hannukaisen kaksin räpäten ja beatboxaten aloittamassa encoressa myöhemmin tulleet Jah Jah Blowjob ja uuden akustisen kuorrutuksen saanut One MC, One Delay menivät jo täysin estottomasti muiden encorevetojen lomassa, eikä niissä ollut samaa kärsimykseltä tuntuvaa tunnelmaa kuin Roadissa ja Salt Waterissa. Yllättävää ottaen huomioon, kuinka monta kertaa Band on niitä vetänyt. Yhtye voi silti jättää myös niitä ehdottomia suosikkeja vetämättä. Keikalla ei kuultu esimerkiksi Helsinki Cadenzaa, Penguinia tai Harlem Davidsonia. Ne oltiin korvattu covereilla ja enemmän lihaa ympärilleen saaneilla versioilla muista biiseistä. Tämä on erinomainen juttu, sillä se osoittaa yhtyeellä olevan enemmänkin kapasiteettia moottorissaan kuin luulisi. Kun vielä sitä seuraavaa levyä ei tarvitsisi odottaa noin kolmea vuotta…

Yhteenvetona DJBB on Suomen parhaita keikkabändejä, mikä tuli jälleen todistettua. Yhtyeen kyky mukautua, pitää lavalla hauskaa ja ottaa yleisö omakseen huomattiin toistuvasti, lähes joka kappaleen kohdalla. Bändi lainaa joka suunnasta: jazz, soul, funk, rock, mikä vain, taittuu yhtyeeltä luontevasti. ”Pelkäksi” hiphop-yhtyeeksi bändin kutsuminen olisi hurjaa yksinkertaistamista. Erityisesti tämä huomattiin jälleen viimeisen kappaleen aikana, joka totutusti kesti vartin verran. Tämä hurjasti kaahaileva psykedeliamedleyfriikkiräjähdys sinkauttaa joka kerralla tajunnan toiseen ulottuvuuteen yhdistämällä monien muiden elementtien lisäksi Hava Nagilaa, Helsinki Rock Cityä, maailman hölmöimpiä discosähkörumpuja ja pöriseviä avaruusääniä Laihon ja Mikkosen yhdistäessä voimansa koskettimissa ja lyömäsoittajien saadessa jokainen vuorollaan mahdollisuuden improvisaatioon muiden ottaessa hieman taukoa.

Tämän keikan jälkeen oli hyvä palata kotiin pienessä vilvoittavassa tihkusateessa. On vain lausuttava kiitos yhtyeelle ja toivottava, että kiertueen edetessä ote menee vielä rennommaksi ja iloisemmaksi. On vain yksi asia, josta tahtoisin kunnolla niuhottaa: yleisö. En tiedä veikö syksy voimat osalta väestä, mutta minusta tuntuu loukkaukselta sekä muita ihmisiä, että bändiä kohtaan mennä melkein eturiviin DJBB:n kaltaisen yhtyeen ollessa kyseessä ja sitten seistä tumput suorina liikkumatta suuntaan tai toiseen. Patsastelu pois ensi kerralla.

teksti ja kuvat: Mikko Lamberg