Red Carpet, Astonished, Jadecroon

Torstai on toivoa täynnä, mutta Yo-talolla ei väkijoukko pusertunut ahtaasti vasten seiniä. Yhden paikallisen ja muutaman vierailevan kitarabändin houkutus ei nähtävästi iske, mikäli yksikään niistä ei ole erittäin ajankohtainen. Eikä myöskään pelkästään Red Carpetin kotimaan komeimmilla stemmoilla voi (ikävä kyllä) rakentaa väkirikasta iltaa.

Länsirannikon rokki-eleistä voimapoppia veivanneesta Astonishedista jäi lähinnä mieleen lähellä 110 desibeliä iskenyt volyymi, joka aikaan sai mm. sen, että koko alkukeikka oli pelkkää korviin käyvää sekavaa puuroa. Ja kun bändi hiukan lämpeni ja sounditkin alkoivat kuulua, ei yhtye siltikään onnistunut tuomaan oikeastaan minkäänlaista persoonaa esiin. Anthrax-versiointi oli selkeästi setin parasta antia, eikä sekään oikeastaan tehnyt biisille sen kummempaa oikeutta. Coverithan alkavat olla perusteltavia ratkaisuja vasta, kun bändi saa niihin tuotua selkeästi omaa otetta.

Mikko Kirin levottoman aggressiivisesti nytkinyt lavapreesens oli myös yksi ärsyttävimpiä koettuja muutamaan hetkeen. Hei jätkät, ei se kova volyymi mitenkään paranna sitä keskinkertaista biisimateriaalia. Pikemminkin se vie sen vähänkin viehätyksen niistä soitossa mahdollisesti kuulluista koukuista ja melodioista. Olin rehellisesti iloinen, kun bändi viimein lopetti.

Ei ollut ihan täydellinen tuo tyhjähkön Yo-talon akustiikka myöskään Red Carpetilla. Alapään tärinä tahtoi hetkittäin peittää niitä kauniita stemmalaulu-melodioita, mitkä erityisesti kuorruttavat nelikon kauniin kitarapopin. Lauluvastuu tuntui myös jäävän välillä liikaa Velin ja Petrin vastuulle. Vahvasti tuoreimpaan The Noise Of Red Carpet-levyyn painottunut biisirosteri tarjoili Summertimen, Traitor On The Insiden, illan rauhallisimmin biisin Reminderin ja hilpeän päätöksen My First Goal! lisäksi mielenkiintoisen versioinnin Violan hienosta Sad Eyed Disco Dancersistä sekä kerrassaan hienon uuden biisin Death Of A Band. Tunnelma oli tutusti välitön ja hymyilevä, vaikka kaukaa kaarelta pöytien äärestä seurattu keikka ei missään nimessä luonutkaan kovin intiimiä tunnelmaa. Voin kuvitella kuinka turhauttavaa bändeille on soittaa tyhjälle lattialle... Hyvä keikka, hieno bändi, mutta hiukan hukkaan meni. Voi kun tämäkin aarre saataisiin kantamaan suomalaisen popin soihtua isommillekin areenoille, taitoa ja luovuutta olisi vaikka kuinka pitkälle.

Jadecroon on ainakin melkein yhtä sympaattinen yhtye, vaikka musiikki onkin selkeästi riehakkaampaa. Iloisen voimapopin englannin kielellä operoivat harvat ryhmät voi Suomessa laskea ihan yhden käden sormilla: The Sugarrush, alkuaikojen Lemonator, Jadecroon... on niitä nyt muitakin, mutta ei todellakaan liian monia. Tässä joukossa Jade-nelikko on toki hyvä, muttei oikein millään tahdo nousta sitä ihan kivaa isommaksi. Vaatisi selkeästi koukukkaampaa biisikynää, jotta bändin keikoilla jatkossakaan voisi kuvitella olevan enempää kävijöitä. Ja älkää nyt käsittäkö väärin – minä rehellisesti fanitan bändiä! Tuntui vain tälläkin keikalla olevan niin, että oikeastaan vain Silence jaksoi nostaa innostusta setin biisivalinnoista. Kun tällainen musiikki huutaisi hymyilevästi pomppivia poppipoikia ja tyttöjä lavan eteen, tuntui jopa tylyltä seurata nelikon kieltämättä ihan rokkaavaa soitantoa, joka tuntui kääntyvän keskinäiseen jamitteluun. Ehkä Lale, Kanttu ja kumppanit itsekin totesivat, ettei tällä keikalla saada pikkupöksyjä lavalle tai loikata surffaamaan fanien käsien päälle. Sääli, hyvä bändi ja ihan kelpo meininki. Hitto kun se ei vaan riitä.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo