Comus: First Utterance, 1971

Englantilainen yhtye julkaisee vuonna 1971 levyllisen progressiivista rockia, jossa on runsaasti vaikutteita folkista ja hieman psykedeliasta – ei kuulosta kovin erikoislaatuiselta. Mutta kun tämä levy on Comus -yhtyeen debyytti First Utterance, kyse on jostain hyvin poikkeuksellisesta. Laittaessani levyn soimaan ensimmäistä kertaa, oli vaikutus välitön: millään muulla levyllä en ollut kuullut vastaavalla tavalla kakofonista sekoitusta kilpaa ulvovia, teräväsointisia viuluja ja laulajia, epätasaista rytmiikkaa ja suoranaista riitasointuisuutta. Mainostaessani kokemustani tuttavilleni, sanoin bändin olevan kuin joukko maajusseja, jotka päättivät järjestää noitasapatin ilman aavistustakaan siitä, millainen sen pitäisi olla. Levy on kyllä inspiroinut varsin runollisia kuvauksia muissakin: ”Pakanadruidien henget ovat possessoineet Gentle Giantin”. ”Macbethin noitien kuoro ja Marc Bolan, jota kuristetaan hengiltä.” ”Flipanneita peikkoja ja maahisia pahalla happotripillä.” Epäilemättä tämä levy on monien mielestä yksinkertaisesti pelottava, sanoitusten pyöriessä raiskausten ja hirttäjäisten ympärillä. Wicker Mankin olisi lähempänä kauhuelokuvaa, jos sen taustalla soisi Comus.

Comuksen tulkinta progesta ei ole suunnattoman poikkeava, sillä kaikki elementit monipolvisesta rytmiikasta 12-kielisiin kitaroihin olivat aikakaudelle tyypillisiä. Samoin oli inspiraation hakeminen folk-musiikista, mutta tässä kohtaa Comus eroaa jyrkästi esimerkiksi genren arkkityypistä Jethro Tullista. He nojaavat moderniin konstruktioon pakanauskonnosta, villin eroottiseen ja mielipuolisuutta ihannoivaan, ja pyrkivät luomaan soundtrackin tälle bakkanaalille. Tämän seurauksena myös heidän folk-tulkintansa on goottilaisempi, sen dissonanttiutta ja staccato-elementtejä korostava. Lopputulos onkin lähempänä saksalaista kraut-progea, esimerkiksi Amon Düül II:ta. Tällaisia ambitioita on sinänsä myös monilla moderneilla bändeillä, mutta ilman Comuksen progressiivista otetta, ja pääosaltaan akustista äänimaailmaa: levyllä käytetään kyllä sähkökitaraa ja -bassoakin, mutta päärooli on viuluilla, huiluilla, oboella ja erilaisilla käsirummuilla.

Tunnelma First Utterancella vuorottelee pastoraalisen idyllin ja raastavan painostavuuden välillä. Erityisen tyylikkäästi he kutovat näitä sävyjä toisiinsa: kappaleen tuottama tunne saattaa vaihdella tahdista toiseen. Olennainen väline tässä on naislaulaja Bobbie Watson, jonka lapsekkaan korkea ääni kuulostaa kontekstista riippuen joko viettelevän sensuellilta, tai pahaa enteilevältä valitukselta. Päävokalisti Roger Woottonia ei pidä myöskään väheksyä, sillä hän käyttää karheaa ääntään hieman Peter Gabrielin tyyliin, dramatisoiden ja lähestymiskulmaa vaihtaen, mikä lisää musiikin vaikuttavuutta huomattavasti. Yksi Comuksen musiikin viehätyksistä piileekin juuri sen energisessä dramaattisuudessa, joka projisoi kuulijaan vaihtuvia mielikuvia ja tunnetiloja.

First Utterancen avausraita Diana on oodi uuspakanoiden äitijumalattarelle. Singlenäkin julkaistu sävellys on yksi levyn vahvimpia, ja energinen tulkinta välittää vahvan tunnelman takaa-ajosta läpi metsän. 12-minuuttinen Herald esittelee alkuun Comuksen pastoraalista puolta: Watson laulaa kuulaasti huilun ja näppäillyn kitaran säestämänä. Glen Goring saa myös esitellä pitkällisesti taitojaan 12-kielisen kitaran kanssa, mutta lopussa epämääräinen synkkäsävyisyys hiipii kappaleeseen, jousten korvatessa huilun ja miesvokalistien liittyessä kuoroon. Drip Drip jatkaa tästä synkentäen tunnelmaa entisestään. Watson laulaa taustoja Woottonin lukiessa goottilaista erotiikkaa tihkuvaa tarinaansa murhasta ja ”viimeisestä yhdynnästä”. Muun yhtyeen säestys on yhtä aikaa hakkaavaa ja keinuvaa, ja tahdittaa erinomaisesti Woottonin huutoja: Drip drip / from your sagging lip!

Song to Comus on jälleen levyn parhaimmistoa: hakkaavan rytmiikan ympärille rakentuva kappale aloittaa kokonaan ilman rumpuja, vain terävien kitaraniskujen tukemana. Woottonin ja Watsonin laulua on kaiutettu tyylikkäästi, ja väleissä kuullaan koko bändin todella tiukkaa yhteissoittoa. Kappaleen aiheena on neitsyitä himoitseva Comus-peto (John Miltonin tekstistä A Maske (Comus)), ja alku- ja loppusointuja hyödyntävä sanoitus mukailee loistavasti perinteisen epiikan tyyliä: chastity chaser / virile for the virgin´s virtue. Se on myös bändin makaabereimpia:

Hymen hunter, hands of steel, crack you open and your red flesh peel
Pain procurer, eyes of fire pierce your womb and push still higher
Comus rape, Comus break sweet young virgin´s virtue take
Naked flesh flowing hair her terror screams they cut the air

The Bite jatkaa tätä linjaa, kuvaamalla yksityiskohtaisesti kristityn hirttäjäisiä metsässä. Bändi loistaa taas, luoden nopeaan tahtiin sykkivän, jännitteisen taustan, jonka päälle Wootton lukee tekstiään kuin teatterin lavalta. Jyrähdyksin koristeltu lyhyt instrumentaali Bitten päättää draaman. Vielä seuraa The Prisoner, joka on oiva lopetus levylle, sillä se on pääosaltaan kepeä, leppoisa folkrock-laulelma. Sanoitus ei sen sijaan poikkea aiemmasta, vaan kertoja pohtii, onko hän mielisairaalassa, koska hän on hullu, vai tekeekö sairaala hänestä sellaisen (huhun mukaan Roger Wootton olisi itse viettänyt aikaa suljetulla osastolla).

Tämän jälkeen Comus teki vielä toisen levyn To Keep from Crying, joka on kerännyt arvioissa vain haukkuja, ja kuuleman mukaan on debyyttiä huomattavasti tavanomaisempaa folk-progea. First Utteranceen rakastuneet voivat kuitenkin haalia käteensä vielä muutaman samalta ajalta olevan raidan, sen uusintapainoksillekin lisätyt In the Lost Queen´s Eyes ja Winter Is a Coloured Bird (molemmat erinomaisia kappaleita) sekä All the Colours of Darknessin, joka löytyy paketista Song to Comus: The Complete Collection. Kappaleesta Song to Comus on muuten olemassa myös Virtasen suomeksi tulkitsema versio nimellä Comus, joka kannattaa tsekata, jos ei muuten niin viihdearvonsa vuoksi.

Syy Comuksen obskuuriuteen on pantu levyn julkaisuaikaan osuneen postilakon niskoille, mutta vaikea tällaisen musiikin on kuvitella saavuttavan suosiota kuin marginaalipiireissä, vaikka varsin nimekkäät tahot ovat yhtyettä ylistäneetkin: David Bowien väitetään olleen heidän varhaisia fanejaan, ja Opethin Mikael Åkerfeldt on moninaisin tavoin tuonut esille ihastustaan bändiin, mm. lainaamalla albumin My Arms, Your Hearse -nimen Drip Dripin sanoituksista. Näiden linkkien epämääräisyys sekä haastatteluiden ja hyvien valokuvien puute kuitenkin vain lisäävät Comusta nykypäivänä verhoavaa mystisyyttä. Heidän musiikilleen ei voisi toivoa parempaa kehystä.

Teksti: Mikko Heimola, kuva: http://progclub.chat.ru/arhe/comus_faces.gif