Pienet

Pienet II � Syyskuu 2006

11.09.2006

Depth Beyond Ones: Soledad In The Gale

Oululainen kolmikko Depth Beyond Ones soittaa progressiivista metallia, josta l�yt�� my�s akustista n�pp�ilyv�liosaa. P��asiassa kuitenkin runtataan aika hevisti, mutta ei todellakaan sit� suorinta polkua. Viiden kappaleen promossa hiukan h�m�� se, ett� kansissa riippuu p�it� nelj�lt�, vaikka b�ndiss� soittavat vain basisti Jari-Pekka Kanniainen, rumpali Jani Kuorikoski ja kitaristi Mikko Logr�n. Toki vierailijoina kuullaan Antti Karhun laulua ja Raine Oikarisen koskettimia, mutta eik�s silloin p�it� pit�isi olla viisi? No se siit� ja enemm�n musiikista...

Avausraita A Shrill pist�� aluksi hyvin heavy metallista laukkaa, jossa laulussa kaikaava psykedeliakin on enemm�n maustetta kuin p��ruokaa. Melkoisen kiivasta jytkett�, mahtipontisia v�liosia ja tummaa raskautta. Toki t�ss�kin kappaleessa on my�s se kevyt kohta, jollaisia jatkossa kuullaan enemm�n. Silti raskailun osuus on kattava. Ja toki, poukkoilevaa on DBO:n vaellus, koskaan ei oikein tied� mihin seuraavan kulman j�lkeen suunnataan. Silti homma ei hajoa, vaikka v�lill� soundit tilutteluissa menev�tkin hiukan tukkoisiksi. Kahdeksaan minuuttiin venyv� kesto on ehk� hiukan liioittelua. Dearth Of Life antaa enemm�n tilaa ilmavimmille ja kevyemmille vaelluksille, Stowawayss� yhtye onnistuu olemaan akustisesti jopa herkk� ja haikean hymy�v�.

Latinalaiskitarallla n�pp�ilev� Weave! palaa raskaampaan s�r��n, hyppien h�t�isesti erityylisist� osioista toisiin. Yhtyeen parasta puolta onkin se, ett� sek� hiljaisempi ett� raskaampi melske ly�v�t k�tt� ilman sen kummempaa nirhaamista. Vaikka homma tavallaan hakee koko ajan uutta suuntaa, on soitossa kuitenkin olemassa jonkinlainen punainen lanka, jota jos nyt ei seurata niin ainakin sen ��reen palataan jossain vaiheessa. Bonusraitana mukaan annosteltu The Storm Has Outspread on sitten sit� soittotaidollista kikkailua, jossa yhtye ehk� onnistuu tavoittamaan yhteisen luomisen tunteen, mutta kuulijalta se menee ehk� hiukan ohi. Toki t�ss�kin on hyvin k�ytetty nopean ja raskaamman ja kevyen ja rauhallisemman musiikin p�it� hy�dyksi.

Grooving Target

Pari vuotta toiminut helsinkil�is-yhtye Grooving Target soittaa aika perinteist�, melodista kitararockia. Viisikon ilmaisu ei ole niink��n riehakasta kuin laukaten vaeltelevaa, s�vyj� l�ytyy niin rennosta hengailusta kuin tummasta kalkkeesta. J�lkimm�isen tahtiin aloitellaan, Juha-Matti Saario vokaaleista nousee mieleen hiukan grungen kultaiset vuodet 90-luvulla. Undone ei pid� kiirett�, vaan tarkastelee asioita jostain pilvilinnoista. Tunnelman vaihdos Cautious Loven grungahtavaan sy�ksyyn on melkoinen, mutta kyll� b�ndin silti samaksi tunnistaa. Kun my�s Everything�s Gone askeltaa selke�sti raukeammin, ei homma painotu mitenk��n erityisesti siihen jyr��v�mp��n puoleen. Mutta jos b�ndi nimens� mukaisesti t�ht�� grooveen, niin se t�st� kyll� puuttuu. L�himm�s sit� p��see kakkosraita The Captain, mutta oikeampi sana olisi ehk� svengi kuin groove. Oli mit� oli, kappale on joka tapauksessa tarttuvinta ja antoisinta Grooving Targetia t�ll� er��. Pelinappulat ovat hyvin kiillotettu, asetelma lupaa hyv��, mutta voittoon on viel� matkaa. Sinne p��semiseksi tarvitaan kuningasidea tai pari lis��.

HeartBurn: South

Rovaniemel�inen juurevaa hard rockia soittava HeartBurn on pist�nyt kuuden biisin ep:n ulos. Vuonna 2002 triona perustettu yhtye on pikkuhiljaa kasvanut nykyiseen kuusimiehiseen kokoonpanoonsa, esikuvikseen b�ndi nostaa Lynyrd Skynyrdi� ja Gov�t Mulea. Heti avausraita This Man l�htee juoksevalla mollilla, tummasti ja keskiraskaasti. Ote on mukavan irtonainen. Kakkosraidalla Sweet Misery homma l�htee kohti deeppurplemaista jylhyytt� laukkoineen ja kuulaasti kulkevine koskettimineen. Pohjavireen� kulkee toki etel�n tumma draivi, jonka suuntaan viittaa my�s laulaja Arttu Salosen ilmaisu. A Drunk And A Junkie tuo keitokseen sek� hevi-riffej� (tosin aika pelkistettyj� sellaisia) ett� haaveilevaa laulutunnelmointia. Kaari kasvaa kerrossa, liikkeest� ja tiluttelu-v�liosista huolimatta touhussa on melkoisen jumittava tunnelma. T�t� ei helpota yht��n levyn melko tunkkainen soundi, joka (jos on ihan haettu juttu) toisaalta sopii ihan hyvin tummaan rokkipaahtoon. South Won�t Rise Again juoksee huohottaen, Sweet Lady polkee raskaasti pohdiskellen ja Towering Fool laukkaa jykev�sti. Syv�n etel�n rokkiahan t�m� on, kuten yhtye asian tiivist��. Touhu on aika raskasta, hiukan jumista ja kohtuullisen tummaa. Ei mit��n helpoimmin sulavaa kamaa, mutta omassa jykev�ss� kerhossaan ihan kelpo laukkaa.

H�meenlinnalainen pop-kvartetti Likeminded oli edellisell� demollaan mainiossa iskussa. Silloisella trio-kokoonpanolla soitettu pehme�n aurinkoinen ja eritt�in tarttuva kitarapoppis pisti odottamaan yhtyeelt� siirtymist� isompiin ympyr�ihin. Jostain syyst� n�in ei ole tapahtunut eik� yhtyeen tuorein n�yte en�� uhku yht� lailla vapautunutta tekemisen iloa. Kolmen kappaleen ��nite junnaa huomattavasti enemm�n haikeissa melankoliamaisemissa ja vaikka Ollin kepe� laulutyyli vakuuttaa, ei s�vellyksiss� ole samanlaista ideaa ja ��nitysj�lkikin on hieman suttuinen. Kun viel� laulu ja etenkin taustalaulu karkaa hetkitt�in korviin k�yv�sti ep�vireeseen, on syyt� huolestua. Onko Likemindedin p�iv�t luetut? T�ll� kertaa parasta antia on rockisti s�r�ilev� ja laululle tilaa antava Blue Eyes, joka demotasoisista soundeistaan huolimatta pit�� hiukan kiinni siit� aiemmin hommaa leimanneesta hyv�st� meiningist� ja haikeudesta huolimatta kaikaavasta ilosta. Eli viel� on toivoa... Mutta edellisen tasosta j��d��n kyll� paljon.

Pointless Note

Lo fi-konepop-h�r�ily� tahkoava tamperelainen Pointless Note l�hti liikkeelle vuonna 2003 linjalta Einst�rzende Neubauten kohtaa Joy Divisionin. Pahimmasta synkistelyst� on t�ll� viidennell� tuotoksella siirrytty hieman kuulijayst�v�llisemm�n popin pariin, mutta alusta asti mukana ollut poliittisuus on edelleen vahvasti mukana. T�ytyy olla, jos yhtye laulaa porvareista, solidaarisuusliikkeest� ja Vasemmistonuorten kev�tkokouksesta vuosimallia 1969. Tosin laulaa on useammassakin kohtaa liikaa sanottu. Solidaarisuusliikekin l�hinn� jumputtelee ilman sen kummempia lauluosuuksia. Touhu on edelleen tummaa, jopa riipiv�n synkk��. Mink��nlainen �puhdas soundi� ei taida tulla kolmikolla kyseeseen, l�hinn� raidat koittavat tavoittaa jonkinlaista vinksahtanutta mustaa psykedeliaa � Pointless Noten kohdalla lo-fi alkaa olla jo hiukan liian lo. Ihme touhua, kuten er�skin yhtyeen meiningin tiivist��.

queue: Demo 2006

Kokkolalainen trio maalailee tummasti junnaavaa, mutta aika kevyesti etenev�� kitararockia. Laulaja-kitaristi Jussi Janatuisen v�risev� ��ni yhdess� soiton tumman tapetin kanssa nostaa mieleen hiukan Placeboa, mutta kolmikon ote on kyll� selke�sti popimpi. Pienieleisyys ja er��nlainen huolettomuus saa musiikin v�ltt�m��n turhaa angstisuutta, joka moisessa tummailussa helposti r�ps�ht�� niskaan. Kyll�h�n esimerkiksi avausraidalla Country Song sy�ksyt��n kuin Sergio, mutta ehdottomasti vain mielikuvan tasolla ja silloinkin pumpuliin k��rittyn�. Keveys lis��ntyy entisest��n I Know I Triedin siirtyess� akustiseen tyylittelyyn. Vaikka yhtyeen keveyden ja synk�n vallittelun yhdistelm� on ihan positiivinen tuttavuus, ei viel� t�ll� demolla irtoa sellaista todellista hurmaa. Joka tapauksessa demoksi t�m� on kohtalaisen hyv�.

Rhinocheroes: New Scenery

Vammalalainen rokkitrio Rhinocheroes on ennenkin seikkaillut Desibelin Pienet-koosteessa. Vajaa vuosi takaperin homma oli viel� aika demomaista ja suoraviivaisesta, mutta letke�st� rokkipaahdosta oli kyse. Energiaa on t�ss�kin kaksiraitaisessa ihan kiitett�v�sti, mutta sek� soundien ett� persoonan puolesta homma on liikahtanut selke�sti mielenkiintoisempaan suuntaan. Soitossa on melodisia kitaravalleja, tiukkaa paahtoa, mutta my�s poppista tarttuvuutta ja kaiken kaikkiaan mukavan potkiva rento ote. Laulaja-kitaristi Pietu Sepposen lauluilmaisu on aika karheaa, muttei en�� tukahtuneen taikka treenaamattoman oloista. Yhtye nostaa saatteessaan vaikuttajikseen mielenkiintoisen kolmikon: Led Zeppelinin, Red Hot Chili Peppersin ja Disco Ensemblen yhteen nivomista ei ole tainnut kovin moni kokeilla. Kielt�m�tt� jokaiselta on jotakin: Zeppelinilt� melkoisen hevit soundit, Ensemblen pyr�htelev� energia ja viel� ripaus poppista energiaa Peppersilt�. Funkkia punkkia t�st� ei kyll� l�ydy, enemm�nkin punk on sit� Ensemblen pomputusta ennen kuiluun sy�ksy� ja sellaisenaan aika kepe��. Kuvaavaa voisikin olla tiivist�� asiaa sanoin: �Mit� jos Disco Ensemble soittaisikin pop-melodista suoraa rokkia?� Se saattaisi kuulostaa hiukan t�lt�. Mieleen tuli hieman my�s tuoreista nimist� So Called Plan. Hyvi� biisej� ja mielenkiintoinen rokkaava reittivalinta.

She!: Sh

Helsinkil�inen nuorten neitojen trio She! soittaa angstipoppia, jossa kaikaa aika vahvasti punk-tausta. Kolmen biisin demollaan Anna, Mirka ja Miina onnistuvat ihan hyvin tuomaan esiin tummalla kitaras�r�junnauksella ja menev�ll� tahdinpidolla etenev�� musiikkiaan, jossa tummuus ja uhkaileva s�r� saa hyvin vastapainoa Miinan aika toteavan lakonisesta laulutyylist�. Aggressiivisuutta l�ytyy, mutta sit� ei p��stet� irti. Tyylilajista tulee hiukan mieleen kotimainen Echo Is Your Love, vaikka ihan vastaavaa repivyytt� ja kiivautta kolmikko ei ainakaan viel� esit�. T�m�h�n on kaikesta rokkiasenteesta ja s�r�st� huolimatta poppia, kuten b�ndi itsekin asian tiivist��.

Vaikka soundit ovat ehk� hiukan rujot, sopii se musiikkiin oikeastaan paremmin kuin liika viilailu. Eteerinen, tarkkailijan asemassa istuskeleva totuuden julkilausuja on ehk� se rooli, joka lankeaa She!:n niskoille. Biisimateriaali ei ole mitenk��n kovin monimutkaista tai yll�tt�v��, mutta tunnelman luominen on onnistunut triolta oikein hyvin. Viel� kun koko touhu saa hiukan lis�� varmuutta oikeastaan kaikkeen, niin uskoisin ett� t�st� kuullaan viel�. Vaikka kolmosbiisi Denial (The Demons Of My Life):n kitarakuvio kuulostaa melkoisen tutulta, on biisiss� ehk� parhaiten ilmeikkyytt� ja komea yhdistelm� kaikuisaa haaveilua, kiivasta kaahausta ja tarttuvaa melodiaa.

Vauva: Soppatykkien huumekilpailu

Helsingin Kalliosta ponnistava Vauva kuuluu siihen samaan vinksahtaneeseen suomenkielisen rockin komeroon, josta viime vuosina ovat nousseet niin Syd�n, syd�n, Komedia Vulgaria kuin astetta vainoharhaisempana my�s Kuolleet Intiaanit. Eli Sielun Veljien energisesti poukkoilevan rock-psykedelian jalanj�ljill� t�ss�kin liikutaan. Vauvan nelikolla hommassa kaikaa niin raskaasti meuhkaava rytmiryhm�, tiukan kulmikas ja suuntaa ter�v�sti vaihteleva s�r�, kuin hele�n haaveellinen pop. Kaikkea kuorruttaa Mikko Toiviaisen hilpe�st� runoilusta vinoon shamanismiin vaihteleva laulu, jota loppub�ndi taustoittaa hyvin. Raskaahkon taustansa vuoksi Syd�n, syd�n on mainituista verrokeista ehk� l�hinn�. Ihmek�s tuo, kun yhtyeen laulaja-kitaristi l�ytyy t�m�nkin ��nitteen miksaajan pallilta? Viihdytt�vin raita n�ist� oli jo nimens�kin puolesta melkoisen moni-ilmeinen avaus Mannertenv�liseksi yst�vyydeksi eskardeiden salamurhaseksi. Outoa, mutta hauskaa. Raskaahkon hypnoottista my�s.

Zebrafish

Espoolainen nelikko kertoo soittavansa persoonallista aikuispoppia. Ainakin sana poppi on oikein. Ote on kepe� mutta haaveellinen. Kitara ja rytmiryhm� kohtaa milloin jazzahtavia puhaltimia (Strange Life), mobymaista kuulasta kosketintaustaa (Nothing Will Be Lost) tai uneliaasta kuiskailuista hele��n rullaukseen vaihtelevaa jammailua (Lockdown). Soitossa on panostettu tyylikkyyteen, mutta kokonaisuus ei onneksi unohdu mihink��n tunteettomaan haaveiluun, vaan pieni intiimi hymynkare vilahtaa esiin t�m�n t�st�. Jouni Porion lauluty�skentelyst� ei juuri pahaa sanottavaa ole ja muutenkin yhtyeen meininki miellytt�� kaikessa kiireett�myydess��n ja pienuudessaan. Stressit�nt�, sanoisin.

Meik�l�isen nykyisell� hiukan ristiriitaisella pop-journalismi-uralla t�m�kin ��nin�yte on nyt toista kertaa kuuntelussa. Vaikka tuntuukin h�lm�lt� muotoilla mielipidett��n uusiksi toisilla sanoilla, on asiantilasta ainakin se hy�ty, ett� Zebrafishin levy todistaa kuulostavansa entist� paremmalta pidemm�ll� kuuntelulla. Viel�k��n se ei hirve�sti yll�t�, mutta hyv�n tuulen musiikin tarpeeseen nelikon valitsee ihan mielell��n. Suomalaisessa musiikkikent�ss� kaiken angstin, aggression ja bilemusan keskell� t�llainen rauhallisempi kokonaisuus onnistuu my�s olemaan melkoisen persoonallinen. Se aikuisuus tullee sitten varmaan tuosta jazz-poljennon ja mausteiden hy�dynt�misest�?

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 9760