Black Motor, Youngblood Brass Band (USA)

Tampereen Fly-rite illan ”fuusio” -painotteinen ohjelmisto käsitti tuoreita jazzin muokkaajia suomesta ja yhdysvalloista. Illan lämmittelijänä oli vastikään Jukka Ormankin kanssa esiintynyt tamperelaistrio Black Motor. Kolmikko toimi groovaavana ja hämmentävänä lämmittelijänä. Kontrabasistin, saksofonistin ja rumpalin muodostama freejazz-sykli jätti yleisön varmasti kohtalaisen hämmentävään tilaan. Yleisön nuoret hip-hopparit eivät välttämättä täysin osanneet arvostaa mustan moottorin kakomaa Ornette Coleman -improvisaatiota. Muutama helmikin setistä pulpahti esiin, kuten erittäin suomalaismelankolinen avantgarde-tunnelmointi.

Eikä groove ja freejazz -pohjainen bändi tietenkään olisi mitään ilman pakollista Ismo Alanko -coveria. Alangon Totuus vai tequila taittui melko mukavaksi latinojazziksi, yhdistettynä tietenkin Balkanin sointukulkuihin. Rakenteellisesti mukana olivat ainoastaan tunnistettavat breakit, sillä keskiosa oli pyhitetty harhailulle. Bändi ja yleisö omaksuivat asenteen, että katsotaan nyt mitä sieltä tulee. Rumpali veti kohtalaisen mitään sanomattoman soolon, mutta kontrabasisti kuittasi hänetkin. Ville Rauhala soitti jousisoolon, joka päätyi erilaisten keskusteluäänien tuottamiseen. Lisäksi vaikutti siltä, että yksi bassonkielistä olisi katkennut kappaleen aikana. Siihen jos mihin on hyvä lopettaa.

Kunnon torvisoittokunnan tapaan Youngblood Brass Band koostui kuuden miehen torvisektiosta ja kolmen miehen komppiryhmästä. Vaikka sooloja kuultiin trumpeteilta ja vetopasuunoilta, pääsolisti oli saksofoni. Tämä voi tietysti pelottaa ihmisiä pois bändin musiikilta, mutta kun saksofonistin paidassa lukee Bootyjuice, niin meno ei voi olla täysin fossiilista. YBB on jotain omaansa. Bändi onkin lanseerannut erilaisten musiikkityyliensä risteytyksestä muutamia termejä kuten Riot Jazz ja Drum Corps Punk. Illan meno oli täyttä mellakkajazzia!

Tampereen keikalla YBB päätti tehdä strategisen vedon houkuttelemalla yleisöä lähemmäksi lavaa jo ennen kuin keikka oli alkanut. He saivat muutamat varovaiset askeleet lähemmäksi ja se riitti. MC, virvelirumpali David Henzie-Skogen päräytti käyntiin tuoreen studiolevyn nimikkobiisin Is That A Riot?. Ero lämmittelijään tuli tässä vaiheessa varsin selkeäksi. Velton ja hapuilevan freejazzin jälkeen Henzie-Skogenin reunalyönnit olivat virkistävää nektariinia. Helpotus tuntui hieman samalta kuin kesken tylsän kirkkosaarnan olisi löytänyt raamatun välistä Playboyn keskiaukeaman. Samalla linjalla jatkettiin myös eteenpäin. Kovat menobiisit Avalance ja epävirallinen tunnusbiisi Brooklyn saivat viimeisetkin epäilijät lähemmäs lavaa. Neljäntenä biisinä tuli haikean melodinen Elegy, joten nuoriveriset aloittivat todellisella hittiparaatilla.

Hittien jälkeen bändi rauhoitti hieman tunnelmaa ja nojasi kolmen kappaleen verran juuriinsa. Kappaleet edustivat kaikki eri tyylejä ja New Orleansin musiikin kehitystä. Ensimmäinen biisi oli vanha kunnon laahaava hautajaissaattuebluesia, toinen jo hieman rullaavampi menobiisi ja kolmanteen biisiin oli sekoitettu elementtejä 70 –luvun soulista. "Kunnianosoituksen" jälkeen tuoreemmat biisit palasivat kehiin. Hypnoottisen kuuloinen Ake toimi näennäisenä slovarina ennen uusinta sinkkua Nuclear Summer.

Kuumottavan tunnelman jälkeen siirryttiin oldskoolin suuntaan kappaleella Word On The Street. Kappale ei ollut vanhaa koulukuntaa pelkästään koska se oli illan vanhin biisi, vaan koska se oli tyylillisesti sitä. Se nojasi vielä vanhaan New Orleans -tyyliin ja lauluosuudetkin olivat erittäin kevyttä huuto-vastaus ilakointia. Kaikesta paistoi että biisinkirjoittamisessa on menty eteenpäin. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan, vaan siirryttiin hieman karkeampaan kamaan. Puolet puhaltimista poistui Bone Refinery -kappaleen ajaksi ja ainoastaan trumpetit jäivät komppaamaan Henzie-Skogenin riimin iskemistä.

Loppurutistuksena kuultiin faneille suunnattuja kappaleita Center. Level. Roar. -albumilta. Camouflage valmisteli ja The Headbanger räjäytti potin. Harvoin tulee oltua torvisoittokunnan keikalla, missä oikein kehotetaan pogoamaan. Varsinaisen setin päätyttyä trumpetistit olivat ehtineet jo narikan puolelle, kun bändi ilmoitti heittävänsä vielä yhden biisin. Hieman hapuilevana lopetuksena bändi päätti juhlat lattaribiisiin But You Can´t Run.

Vaikka YBB onkin varsin rentoluontoinen yhtye ja kaikesta paistaa ilo soittoon, oli setissä myös hieman rutiinin makua. Yleisöhuudatukset ja yhdessä taputtaminen ovat ilmeisesti sen verran tuttua kauraa, ettei siitä tarvitse paljon hermoilla. Rutiinia tai ei, keikka oli kokemisen arvoinen. Keikan jälkeen bootyjuicen kostuttamat vaatteet ja kipeä niska viestittivät että on aika lähteä kotiin. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Sillä mikä voisi olla parempaa kuin vanha kunnon mellakkajazz?

Teksti: Otto Kylmälä, kuvat: Otto ja Ilkka Valpasvuo