Radiohead (UK)

Tarina tähän asti - Radiohead on vuonna 1988 muodostettu englantilainen yhtye Oxfordista. He saivat ensimmäisen viitteen menestyksestä vuonna 1992 julkaistessaan Creep-singlen, joka oli alunperin tarkoitettu parodiaksi ajan suositulle, grungeksikin kutsutulle puhdas säkeistö - säröitetty kertosäe -muotille. Hyvin ilmeisesti suuren yleisön väärinymmärrys toi yhtyeelle sen ensimmäisen suosion hetken. Siitä huolimatta Radiohead olisi tuleva pelaamaan tärkeää osaa 90-luvun brittiläisen rockin uudessa nousussa. Kun yhtyeet Oasis ja Blur saivat aikaan hienoista kappaleista huolimatta enemmän mehukkaita lehtipalstoja ja tuntuivat keskittyvän enemmän oikea bändi-tarinan muodostamiseen, Radiohead alkoi ottaa itsensä entistä vakavammin ja kappaleissa alkoin näkyä huomattavaa kehitystä ja syvyyttä sanoitusten ja musiikin puolella. Yhtye ei koskaan esimerkiksi kosiskellut britannian nuorison ehtymätöntä suhdetta kemikaaleihin kuten esimerkiksi Suede ja monet muut, vaan venytti nuorten ihmissuhteiden vaikeuden, monimutkaisuuden ja kaupungistuneen ympäristön turhuuden luoman tunteiden välimaastoa.

Vähitellen vanhat vaikutteet alkoivat karista ja oma äänimaailma vihdoin löytyi. Suosionsa huipullaan Radiohead-formaatti koostui puhtaista kaiutetuista kitaroista, syntetisaattoreilla toteutetuista tilaa luovista taustoista, kiertävistä melodioista ja introvertin laulajan Thom Yorken hymnimaisesti venytetyistä vokaaleista. Parhaita esimerkkejä tästä ovat Street Spirit-raita levyltä The Bends ja Lucky levyltä OK Computer. Nämä elementit kopioitiin monta kertaa uudelleen eri yhtyeiden levyillä ja eri maiden levylistoilla. Jokainen varmasti tietää esimerkkejä. Radiohead pyrki tietoisesti välttämään lokerointia ja he levyttivät hyvin erityylisiä kappaleita jotka edustivat heidän taiteellisen kunnianhimon monitahoisuutta. Kriitikoilla ei riittänyt keskittymiskykyä kategorian luomiseen tai määrittelemiseen ja yhtye sai mitä halusikin, riippumattomuuden ja taiteellisen monimuotoisuuden.

Vuonna 1997 julkaistun OK Computerin saaman suosion turruttamana Radiohead piti pitkän levytystauon ja kävi ilmeisesti läpi sisäisesti kovan väittelyn taiteellisesta suunnasta, kävi lähellä hajoamista ja kokosi jälleen saman joukon, saman ideologian alle. Kokeellisen elektronisen suunnanvalinnan voisi nähdä ainoana reittinä ulos tilanteesta jossa moni taho koostui pelkästään selkääntaputtelijoista ja sävellykset sijoittuivat korkealle vuosisadan levy ja vuosisadan kappale -listoilla. Samalla tavalla kun The Beatles kyllästyi omaan ulkopuolelta osoitettuun täydellisyyteensä, lopettivat keikkailun ja nostivat popmusiikin tason omiin korkeuksiinsa studion uumenissa, Radiohead tiesi että polku ei ole vielä kuljettu loppuun. Mitä muutakaan artisti voisi tehdä kun kukaan ei enää haluisi sinun muuttuvan ja kaikki odottavat sinun kertovan musiikin uuden suunnan.

Radiohead kävi Suomessa vuonna 1995 Helsingin Juhlaviikoilla juuri ennen läpilyöntiään, hatunnosto siitä valinnasta sen aikaiselle taiteelliselle johdolle. Sen jälkeen yhtyettä ei ole Suomessa näkynyt. Ennalta näkemättömän tilaisuuden avauduttua päädyin siis näkemään yhtyeen vasta vuonna 2006 Pariisin Rock en Seine-festivaaleilla. Kaksipäiväinen festivaali järjestettiin neljättä kertaa länsi-Pariisissa, Seinejoen rannalla, mutta nimestä huolimatta joki ei ollut festivaalialueen välittömässä läheisyydessä kuten esimerkiksi Ruisrockissa. Festivaalialue oli pituussuuntainen ja lavat oli pystytetty käytävän päätyihin. Päälavan edustan sivussa oli edistyksellinen luonnonkatsomo josta näki hyvin lavalle yleisömeren ohi. Yleiskuva festivaalialueesta on puistomainen laakso. Yllätyksenä ei tullut että alue oli täyteen katettu ruokakojuilla jotta ranskalainen vaativa rock-yleisö saataisiin viihtymään ja pysymään alueella koko päivän ajan. Paikoitellen alue vaikutti enemmän ruokafestivaalilta silloin kun musiikki lakkasi soimasta. Tämän illan shampanja-indeksikin oli ranskalaisilla hallussa, nyt sitä sai jopa laseittain, 6 euroa kappale.

Yhtyeen lauluntekijä ja taiteellinen johtaja Thomas Edward Yorke (s.1968) on noussut yhtyeineen lavalle joka on ladattu täyteen instrumentteja jotka täyttäisivät isommankin levy-studion. Ilmeisesti minkään kappaleen esittämistä ei ole jätetty pois laskuista. Lavan takana on sirpaleiden muotoisista ruuduista rakennetty video-elementti, sivuilla normaalit videoruudut jotka alkavat seuraamaan bändin jäseniä eri kuvauskulmista. Yorke on hyväntuulisella päällä ja leukaa koristaa viikon pituinen parransänki. Aloituskappaleena on kevyt ja ilmava Airbag. Kitaristi Jonny Greenwood (s.1971) saapuu lavalle harmaassa hupparissa joka sittemmin katoaa nopeasti. Hän on toinen etulavan kuninkaista, vaihdellen vähän väliä instrumentteja kitarasta pianoon, pianosta syntetisaattoriin ja siitä rumpuihin. Pää-instrumenttina pysyi kuitenkin se oikea sähkökitara joka sai osansa lähes joka kappaleessa, usein parhaimmillaan purkausmaisessa kertosäkeissä. Intensiivisyyttä löytyy ja soittimesta otetaan kaikki irti arpeggio-tyylisissä soolokohdissa. Yorke on ainoa joka keskustelee yleisön kanssa, muut jäsenet ovat lähes nolla-kommunikaatio-linjalla.

Ensimmäiseksi kaikille vanhoille diggareille pieni fakta jota ei levyltä ja videoista saa millään selville - Thom Yorke onkin biisien tekemisen ohella kokenut tanssikoreografi. Joidenkin kappaleiden aikana mies innostui oikein kunnolla vääntelehtimään ja heilumaan aina kun hänet oli vapautettu kitarastaan ja pystypianostaan. Kohokohtien aikana tuntui että seuraisi The Prodigyn Keith Flintiä jonka lavaliikehdintä ilahdutti aikoinaan Ilosaarirockissa vuonna 1995. Tämä tulee aika yllätyksenä kaikkien lukemieni haastatteluiden ja mieleen rakentuneen kuvien perusteella. Yorken shamaaninen tanssi kertoi että mies todella nautti esiintymisestä, ainakin tällä kertaa, ja halusi jakaa sen tunteen kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Instrumentit vaihtuivat tiheään ja Yorken monet taidot ovat täydessä voimissaan. Fake Plastic Treesissä soi akustinen teräskielinen kitara, Iron Lungin aikana sähköinen kitara, Pyramid Songin aikana puhdas piano. Elektronisesti painottuneiden kappaleiden aikana lauluun keskittyminen vaati kaiken energian ja mies liikkui mikrofonin varressa. Vokaalit sujuivat puhtaalla ammattitaidolla, improvisointia oli vain mainittavaksi asti ja tyylikkäät stemmat soivat basisti Colin Greenwoodin (s.1969) kanssa täysin merkkiin. Yorke tekee yhdessä kohdassa konserttia numeron kun hän alustaa pelkällä pianosäestyksellä kappaletta, soittaa väärän nuotin ja aloittaa uudestaan. Myöhemmin rentous on palannut sormiin ja Pyramid Songin ristitahtinen säestys menee ilman ongelmia. Tuntuu siltä että yhtyeellä on kova itsekriittisyys myös lavalla. Videoruuduilta näkee että laulaja keskittyy osaansa vakavasti, useimmiten silmät suljettuina.

Kappalevalinnat toteuttivat jonkinlasta best-of-kaavaa. Yleisöä kosiskeltiin suurimmilla hiteillä mutta toisaalta myös vaikeasti lähestyttävillä ja kokeellisilla kappaleilla. Kaikki levyt The Bendsistä lähtien olivat mukana soittolistalla. Välispiikit olivat harvassa, ei kannanottoja eikä sivukommentteja, vain esittelyjä ja kiitoksia. Yorke veisteli kappaleiden esittelyn yleisön huomioonottaen täydellisesti ranskan kielellä. Kokonaisuutena yhtye oli huomattavasti energisempi kun olisi uskonut. Yorkelta irtosi yleisöä kohti jonkinlaista säteilyä ja harvinainen hymykin tallentui viimeisten kappaleiden aikana. Kohokohtina muutenkin korkeatasoisessa jonossa ovat Fake Plastic Trees, Iron Lung The Bends-levyltä ja Paranoid Android, Lucky ja Karma Police OK Computer -levyltä. Live-kokemus vakuutti Radiohedin muusikoiden ammattimaisuudesta esiintyjänä ja heidän omistautumisesta, pyhittäytymistä yleisölleen ja kappaleilleen. Radiohead esitti yksinkertaisesti heidän näkemyksensä futuristisesta rockista ja joskus myöhemmin aika näyttää miten lähelle he ovat osuneet. Jollain asteikolla he ovat jo tippuneet takaisin marginaaliin jos tutkii radiosoittolistoja ja levymyyntiä mutta silti heillä on vahva kummisetä-asema ja todennäköisesti he nauttivat vaihtoehto-leiman takaisin saamisesta.

Musiikin teemat koettelivat soveltuvuuden äärirajoja yhden konsertin alle, yleisö ei todellakaan päässyt helpolla. Välillä oltiin lähes koneellisissa teknologia-utopiassa, jossa Yorke tanssi shamaanimaisesti ympäri lavaa, seuraavaksi puhtaan rehdissä kitaravetoisessa rock-konsertissa ja seuraavaksi seilailevan piano-balladin seassa. Yrittikö joku miellyttää kaikkia ja oliko näiden kaikkien kappaleiden ylitse joku yhdistävä ja kantava voima? Mielestäni jokainen kappale esitti yhden heijastuspinnan Radioheadin monitahoisesta äänimaailmasta joka pyrkii jatkuvasti uudistumaan eri suuntiin, haastaen ja tutkiskellen futuristisen rockin määritelmää. Uskottava se vain on että OK Computerin säveltäjät olisivat voineet taatusti jatkaa omahyväisesti samalla linjalla ja monistaa menestyskaavaa loputtomasti, antaen muiden ottaa riskit ja kokeilla rajoja. Täysin shoegazingiin ei kuitenkaan menty koska Radioheadin kappaleet suorastaan vaativat osallistumaan, jokainen omalla tavallaan. Ehkä improvisoinnin ja välispiikkejen puuttumisesta voisi vetää johtopäätöksen että yhtyeen heikko kohta on edelleen kommunikointi yleisön kanssa ja vapaa kappaleiden sisällä tapahtuva improvisointi, konsertti oli loppuen lopuksi hyvin kaavamainen. Konsertin kategorisointi on vaikeata joten yhtye on onnistunut tavoitteessaan, esiintymistä ei voi edes mitata lahkeenvipatus-indeksillä pelkästään sen rajoitteisuuden puolesta.

Jotkut kappaleet ovat sanalla sanoen kieltämättä haastavia paloja, niin kaukana populaarimusiikista ja otaksun että ne menivät ohitse suurimmalta osalta yleisöä. Tuntuu että Radiohead yrittää parhaansa mukaan tutustuttaa eri musiikkityylit toisiinsa metodilla ”jos pidit tästä niin pidät varmasti tästäkin”. Radiohead-universumin alla ei ole taiteellisia rajoja ja kaikki musiikkityylit ovat sukua toisillensa. Kuitenkin heidän heittämä haaste on sellainen jonka ottaa mielellään vastaan. Mistä oikean Radiohead-klassikon sitten tunnistaa kuuntelijan näkökulmasta - korvakäytävää pitkin kulkevasta aistimuksesta joka tulkitaan tunteellisella vasteella ja lähetetään eteenpäin hyvänolontunteena kuten esimerkiksi Karma Policen alkusoinnut, jotain tuttua ja jotain kaukaista. Ilta oli hyvin harvinainen kokemus - Radiohead on ehdottomasti esiintyjä joka pitää saada Suomeen käymään. Tosikkomainen, kylmä, vakava, perusteellinen, melankolinen, spirituaalinen näkemys voi laajentua vain tämän taiteilijaryhmän käsissä joksikin unohtumattomaksi.

Teksti ja kuva : Samuli Ruuskanen