Monsters of Pop, torstai

Pop-festivaali Tampereella? Kuulostaa hyvältä, missä se on ja minkälainen festivaali? Ai Yo-talolla ja Artturissa? Ei kai vain päällekkäin? Jaa peräkkäin, ja kokonaista kolme päivää. No ketäs siellä sitten on..? No vaikka ketä näköjään, kaikkiaan 16 erillistä artistia. Looking good...

Eipä silti, kyllä tässä alkoi jo meikäläisenkin kaltainen poppari kaipailla kotikaupunkiinsa sellaista festivaalia, jossa ne mielenkiintoiset nimet eivät ole se marginaalinen vähemmistö. Sauna Open Air oli Iggyn kuorruttamaa torstaita lukuun ottamatta metallia, eli ei minun juttuni ja Tammerfest tuntuu valuvan vuosi vuodelta enemmän kohti lähes pelkkää väsynyttä kaljateltta-ördäämistä, jolloin tekee ennemmin mieli poistua kaupungista kokonaan. Joten Poppimonstereille on tilausta. Eikä se tilaus onneksi tuntunut jäävän vain meikäläisen tarpeisiin vastaamiseen, sillä jo ensimmäinen etappi kuuden kokonaisuuden tapahtumasta myi nähtävästi ei oota.

Homman polkaisi käyntiin keskikokoisessa kalja- ja ruokabaarissa Artturissa koko hässäkkää organisoivan Tampereen rokkikasvot ry:n virkaatekevä puheenjohtaja Jukka Salminen yhden miehen akustista poppia soittavan Tapes -taiteilijanimensä alla. Nauhojen humiseva haikea tunnelmointi junnailee pienesti kitaranäppäilyllä ja kurottaa ajattomasti ikikauniiseen melankoliaan. Settiin kuului tällä kertaa Barcelonan ja debyytin muiden tähtihetkien ohella mm. ensimmäiseltä demolta tuttu kantrahtava Jackson Field. Tigerbombs-covereita tai hevi-luentoja ei tähän tiiviiseen settiin mahdutettu, mutta encorena kuultu, Kari Peitsamo-tyylisellä bluesrock-kompilla vedetty Samae Koskis-versiointi Hän asuu näillä kulmilla-hitistä oli kyllä koko keikan hilpeintä antia. Suhu-ässäily oli tiputtaa jo tuolilta... Tottakai Tapesin suurin haaste on saada näppäilystä sen verran sävykästä ja intiimiä, että yleisön huomio pysyy keikassa eikä omissa sosiaalisissa piireissä. Artturissa tämä tuntui onnistuvan, päälle puhumista ei kuulunut ainakaan häiritsevästi.

Saku Virtanen on melkoisen varmasti Suomen paras mies esittämään Bruce Springsteenin tuotantoa. Hyvin samankaltaisen äänen ja hyvin hallussa olevan tuotannon ohella Saku saa Bruce plays Bruce esitykseensä jopa sellaista esikuvansa mukaista habitusta. Ja mikä parasta, Saku ei tyydy mihinkään pelkkiin hittiversio-sovituksiin. Niinpä Brucen suurimpiin hitteihin lukeutuvat Riverit ja Born In The USA:t kuultiin Artturissa hyvinkin poikkeavina live-versioina – sellaisina, joita voisi hyvin kuvitella maestron itsensä esittävän riisutulla mies, sähkökitara ja huuliharppu-kokoonpanolla. Useamman vuoden kokemuksella homma alkaa olla todella vakuuttava, jopa tällainen periaatteessa cover-keikkoja välttelevä hampuusi viihtyy hyvin.

Toisaalta olisi joskus mielenkiintoista nähdä ja kuulla Sakun esittävän jotain ihan muuta. Nyt hetkittäin tuntuu, että vallankin laulun puolesta homma on sen tietyn kaavan vanki. Kyllähän cover-keikan pitää mielestäni kuulostaa ainakin jollainen tasolla siltä, miltä esikuvakin. Tulee vaan mieleen, että entä jos ja kun Saku leipääntyy olemaan Pomon haamu?

Vara-Pomon keikan aikana osa väestä keskittyi juoruamiseen, muttei onneksi liikaa. Seuraava esiintyjä vetikin taas valtaosan huomion lavalle. Näin Ville Leinosen soolokeikalla vain vajaa viikko aiemmin Annikin Tähtimusiikkifestivaalilla ja olihan herra myös Pispalafolkissa. Annikin tapaan hirveän monta omaa biisiä ei listalla ollut, vaan Ville tulkitsi niin Serge Gainsbourgia kuin Kauko Röyhkää. Listalle nousivat myös Islaja sekä Juha-Matti. Ville on parhaillaan tekemässä suomi-iskelmä cover-levyä, jossa miehen tulkinta tuo uusia ulottuvuuksia mm. juuri Juha-Matin ja Katri-Helenan tuotantoon. Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta tuo.

Kun Pimeän sydämeen mentiin vielä aika tutulla kaavalla, haikeasti ja kauniisti, oli esimerkiksi Kristiinojen yö sen verran hekumallinen, voisi jopa sanoa irstas, live-luenta, ettei kappaletta meinannut välillä edes samaksi tunnistaa. Ja toki Villen sinänsä erittäin taitava vihellys ei täysin paikkaa biisin loistavaa slide-kitara-liutusta. Samoin Dans Ma Cabane vetää enemmän väreitä poikkihuilun kanssa. Silti, live-esiintyjänä Ville on aika lailla omaa luokkaansa eikä Artturin keikkakaan ollut huono, vaikka kaikkein intiimeimmistä iltamista jäätiin aika tavalla.

Sitten homma siirtyi Yo-talolle. Ja huolimatta torstaista ja melko hinnakkaasta lipusta (12 euroa) saatiin Talokin aikalailla täyteen jo ennen Magenta Skycoden puoli yhdeltätoista liikkeelle vierähtänyttä keikkaa. Fu-Touristista, This Empty Flow:sta ja PMMP:n takapiruilusta tutun Jori Sjöroosin johtama viisikko nousi lavalle tummissa tunnelmissa ja tummaa on musiikkikin. Vara-basistilla liikkeellä ollut yhtye soittaa elektronis-mausteista post-punkkia kauniilla melodioilla. Toisin kuin monet muut samoilla seuduilla liikkuvat yrittäjät, Magentan isku ei kuitenkaan ole kova ja kylmä vaan pehmeä ja viriili. Jalat saadaan liikkeelle, muttei särmikkäästi vaan kauniilla kaarella. Vaikka vahvimmat virikkeet on napattu Joy Divisionin ja The Curen suunnilta, ei mieleen tullut ”laahaavampi painos Suedesta” -kuva ollut hetkittäin hirveän kaukana totuudesta. Oikein hieno keikka, fiilis oli lämmin ja intiimi, vaikka musiikki onkin aika tummaa ja rockaavaa.

Samae Koskinen olisi soolona mennyt vahvasti tuohon Artturi-osastoon, mutta Taikabändi muuttaa asian. Se nimittäin alkaa olla melkoinen Bändi. Eihän se toki ainakaan minua yllätä, että Sister Flo/Red Carpet-miehistöstä koottu yhtye puhaltaa yhteen hiileen kuin huipputerässä oleva öljytty konepalje. Onhan Janne Lastumäki rumpupallillakin melkoinen virtuoosi ja Petri Nakari on ehdottomasti yksi tämän maan parhaita ja tyylikkäimpiä kitaristeja. Nyt on vain niin, että Veli Kauppisen basson täydentämällä nelikolla on sen verran pitkä yhteinen tausta, että paljon kysymyksiä ei tarvitse esittää. Ja Taikabändistä tuntuu keikka keikalta paistavan vahvemmin sellainen tekemisen ilo, jollaiseen valitettavan harvoin törmää.

Keikassa ei itsessään ollut hirveästi uusia tuulia. Auringolla alettiin, jo aiemmin päivällä kuullulla Hän asuu näillä kulmilla- ja Ulappa-ralleilla nostatettiin yleisö ja Hei poika vedettiin finaaliin sellaisella intensiteetillä ja riehakkaalla loppusoololla, että ei paremmasta väliä. Leikkipuistossa on noussut siksi viralliseksi ykkös-rauhallisemmaksi keinuttajaksi, kun Krakataustakin kuultiin aika reipas versio. Johtuen aikast kiivaasta aikataulusta keikat olivat aika tiiviitä, eli siinäkin suhteessa oltiin liikkeellä festarimeiningillä. Samaen keikan kohdalla tämä ei haitannut, koska hurmos saatiin käyntiin alusta asti. Samat sanat sopivat oikeastaan myös Magentaan sekä illan pääesiintyjään, Liekkiin.

Kuvankaunis pop lyö sujuvasti kättä lennokkaasti versoilevan progen kanssa. Siitähän Liekissä on oikeastaan kyse. Tämä kaava toteutuu loistavasti, kun tiukka rytmiryhmä kohtaa Okke Komulaisen polveilevat kosketinkuviot ja Janne Kuuselan persoonallisen laulun ja melko rokisti soivan kitaran. Liekin settiin oli ahdettu aika tasaisesti materiaalia kaikilta kolmelta levyltä. Mieleen jäivät etenkin kuulemma harhaan johtavasti nimetty Päijänne, utuisesti hymyävä Aave, aina yhtä tiukat Korppi-levyn valinnat En voi auttaa ja Pienokainen sekä Tanssitaan, jossa Jannen voimat meinasivat loppua kiivaan marakassi-fiilistelyn aikana. Lavan sivuun, jossa keikkaa kuuntelin, ei Jannen laulu tuntunut aina kuuluvan musiikin yllä, mutta sen kummempia ”ongelmia” ei soitossa tuntunut olevan. Janne ei tutusti hirveästi välispiikkejä heittänyt, vaan basisti Teemu Soininen heitti väleihin hetkittäin aika outoakin sanailua. Ainakin kaksi encore-biisiä ehdin kuulla, ennen kuin kello pakotti suuntaamaan kotia kohti, pattereita lataamaan. Lyhyenä tiivistyksenä ensimmäisestä Monsteri-illasta voi sanoa, että pahaa sanottavaa ei ole. Kaikki toimi ja kaikki esitykset olivat hyviä. Täydet tuvat. Hyviä ihmisiä. Hienoa väliaikarokkia DJ Miss Millalta. Parasta.

Jatka tästä Monsteri-perjantaihin.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo