Neospastics: Plasticlove

Debyyttilevyn aloitus ei voisi juuri tätä paremmin onnistua. Neospastics pystyy reipaan groovaavasti rockaavalla aloitusiskullaan Songs For Assholes kiteyttämään kaiken tarpeellisen omasta tyylisuunnastaan vajaan kolmen minuutin sisään. Puhuttaessa bändin omasta tyylisuunnasta tarkoitetaan sillä tässä yhteydessä sitä vaikeasti määriteltävää harmaata aluetta joka löytyy jostain My Life With A Thrill Kill Kultin, Marilyn Mansonin ja Iggy Popin väliltä. Tähän ensimmäiseen humautukseen on valjastettu niin paljon energiaa ettei ryhmä pysty enää läheskään yhtä vahvaan suoritukseen koko loppulevyn aikana, ja tämä jos mikä on todella harmillista.

Viisi vuotta sitten vokalisti/kitaristi Pablo Kissnerin ja kosketinsoittaja/taustavokalisti Nadja Manteccan perustama sekä aina tähän päivään asti luotsaama Neospastics liikkuu siis suoremman goottirockin laajoilla laitumilla. Bändin soundia leimaa erittäin voimakkaasti vokalistin Marilyn Mansonmainen ulosanti, jopa jotkin maneerit ja venytykset ovat kuin suoraan Hollywoodin pahan pojan oppikirjasta. Toinen hallitseva tekijä on lähes jatkuvasti esillä pysyvät koskettimet, jotka saavat vastata suuresta osasta melodioiden, riffien sekä koukkujen luomisesta.

Neospasticsin ongelmaksi nousee liiallinen nojaaminen näihin harvoihin peruspilareihin. Kun joka raidalla esitetään samat jekut ja käännökset, jäävät variaatiot ja yllätykset vähäisiksi. Vain hitaampi ja vaanivampi The 77th Divinity sekä rullaavasti rockaava Here From Mars pääsevät lähelle aloituksen vetoa. Tuotantojälki on erittäin rautaista messevän rouheiden soundien hipoessa täydellisyyttä. Genren helmasynti, eli liian paljon tunkeminen liian pieneen tilaan, vältetään myös kiitettävän hyvin. Musiikki edustaa joka osa-alueella enemmän rockia kuin goottia, ykkösluokan biisejä on vain liian harvassa keskinkertaisuuksien vallatessa alaa. Esim. 8 biisin annoksena tämä olisi paljon rautaisempi kokemus, kun nyt 13 sävellyksen jatkumo on aivan liian puuduttava.