Julkaistu: 03.05.2004
Arvostelija: Janne Kuusinen
NPG/Columbia
Prince on taas Prince, ei enää ”Symbol”, ”The Artist” tai se ihmevänkyrä. Aikoinaan sattuneet levy-yhtiösotkut Warnerin kanssa aiheuttivat sen, että Prince Rogers Nelson on ikään kuin etsinyt itseään kymmenisen vuotta. Mies vetäytyi oman NPG-levymerkkinsä sekä pikkupuljujen alle, minkä seurauksena joitakin plattoja ei maastamme saa kuin importtina. Princen julkisuuskuvassakin sattuu ja tapahtuu: viimeinen suuri uutinen on se, että hän on liittynyt Larry Grahamin seuraksi Jehovan todistajiin, siistinyt vanhojen kappaleidensa härskeimpiä kohtia ja ”asettunut”.
Prince on joko nero tai hintahtava, rääkyvä latinorääpäle, kuulijasta riippuen. Olennaista on, että hän onnistuu herättämään tunteita. Itse koen hänet ihailtavaksi haulikolla-ampujaksi, joka äänittelee reserviin satoja piisejä ja compiloi niistä välillä levyjä. Välillä osuu ja kunnolla, mutta levykokonaisuuksien kanssa on vähän niin ja näin – eikä edes kovin vähän! Paras Prince-levy on mielestäni edelleen se itse poltettu kokoelma tai 1993 julkaistu jompikumpi The Hits-levy, mutta jos ”oikeista” julkaisuista valita pitää, niin olkoon sitten Purple Rain (1984), Gold Experience (1995) tai Rainbow Children (2001).
”I’m Prince and I am Funky” on tunnettu sitaatti. Päteekö se edelleen 2004 A.D.? Heti ensimetreillä vanhan polven funk-starboja tributoiva nimikappale ottaa luulot pois, siitä ei Prince funkkene, kieltämättä. Ongelmaksi muodostuu vain se, että muuten niin ihanan tiukka meininki herättää nuoleskeluepäilyjä. Tätä häneltä selvästi on odotettu, ja sitä nyt sitten saadaan parin kappaleen verran, ja sen jälkeen taas jotain ihan muuta.
Ei tätä tietenkään haukkua voi. Princen ääni on edelleen Princen ääni. Basso paukuttaa ja soitto on timmiä, mutta en silti lämpene hitaalle, yliurbaanille, kliiniselle puolijazz-r’n’b-pseudofunkylle, vaikka sitä esittäisi Beatlesin alkuperäiskokoonpanosta ja ABBAsta koottu oktetti. Kun lyriikatkin liikkuvat munattomilla party party-akseleilla, jää kokonaisuudesta puuttumaan semmoinen tarvittava pornous, jota uskon suurimman osan Princen faneista odottavan idoliltaan.
Mutta jälleen kerran melkein kaikkien piisien tiedoissa lukee, että ”All instruments and voices by PRINCE”. Vaikket myöntäisikään häntä neroksi, sinun on myönnettävä hänet vähintään superlahjakkuudeksi.
Miksaus ja masterointi ovat tietenkin huippuluokkaa, varmasti monella taholla tätäkin PrinceLevyä tullaan kuuntelemaan teknisenä taidonnäytteenä jos ei muuta. Kannattaa myös kiinnittää erityishuomiota Princen levyjen kunnianhimoisiin kansiin, jotka pyrkivät aina olemaan mahdollisimman paljon kansitaidetta, vaikka CD-formaatti ei paljoa graafista temmellystilaa suokaan. Ihan kunnioitettavaa, että edes joku yrittää kamppailla epäonnistunutta jewelbox-standardin imperiumia vastaan.
Tosin tämänkertainen pahvikansiviritelmä, jonka infovihko putoilee tämän tästä, kosk’ei sille ole minkään valtakunnan taskua, on typeryydessään ns. perseestä. Joku virkaheitto graafikonrääpäle on taas päästänyt muodon käytännöllisyyden edelle.
Periaatteessa kolmen tähden levy, mutta puolikas lisättäköön taiteellista kunnianhimoisuudesta ja siitä, että kyllä se Vanha Kunnon KasariPrince sieltä aika ajoin kurkkaa vellovien jousimattojen ja yhdentekevän hinttailun välistä.
Prince Rogers Nelson (1958-2016) oli funkia, rockia ja poppia vaihtelevin tuloksin yhdistävä kauhukakara, joka jätti harvoin kylmäksi. Toisille hän oli nero, toisille vastenmielisesti kirkuva pätkä. Paikkansa populäärimusiikin historiassa ovat kuitenkin lunastaneet ainakin hänen kappaleensa Purple Rain, Kiss ja Sexy M.F. Värikkäiden uravaiheiden (mm. levy-yhtiösotkujen ja artistinimen muutosten) jälkeen hän oli päätynyt 2000-luvulla Jehovan todistajaksi, mikä kuului myös hänen myöhemmässä tuotannossaan.
Linkki:
prince.org
(Päivitetty 22.8.2017)
Kommenttien keskiarvo:
