Lambchop: Awcmon/Noyoucmon

City Slang

Kahden pitkäsoiton julkaiseminen kerralla on riskaabelia puuhaa. Bruce Springsteen ja Ryan Adams eivät siinä onnistuneet, eikä epäonnistuminen ollut kovin kaukana Guns n’ Rosesillakaan. Kunnianhimon ja suuruudenhulluuden raja on tunnetusti häilyvä ja vain todella harva artisti pystyy lyhyessä ajassa loihtimaan kelvollista materiaalia kahden pitkäsoiton verran. En tiedä onko Lambchopin lauluntekijä Kurt Wagner lähtenyt tähän leikkiin silkasta uteliaisuudesta, mutta täysin kuivin jaloin ei Lambchop tästä savotasta selviä. Liika on liikaa sanoivat jo savolaiset aikanaan, eikä tilanne muutu Amerikan kultamailla tästä mihinkään. Levyistä Awcmon jää aneemiseksi kokonaisuudeksi, jonka täytteeksi on tungettu muutama ”ihan kiva”-instrumentaali ja joka kuulostaa pari kertaa lähinnä Lambchopia idolisoivalta tribuuttiyhtyeeltä. Huomattavasti sujuvammin etenevä Noyoucmon suoristaa laivan kurssia hieman, mutta todellinen älynväläys myös kakkoslevyltä puuttuu.

Lambchopin musiikillinen ilmaisu on hyvin kevyttä. Hetkittäin yhtye liikkuu vaarallisen lähellä munatonta hissuttelupoppia, mutta kekseliäiden sovitusten ja rikkaan äänimaailman avulla se onnistuu selvittämään ilmeisimmät sudenkuopat. Turhan hillitylle tasolla jää ainoastaan Wagnerin laulutulkinta, joka on hyvin läheistä sukua Tindersticksin Stuart Staplesin tupakansavuiselle kerronnalle. Ääniala asettaa Wagnerille selvät rajoitteet, mutta edes kerran olisi piristävää kuulla hänen tulkintaansa täydellä volyymilla.

Awcmon/Noyoucmon tuo massiivisuudessaan mieleen 70-luvun progesaurusten teokset, vaikkei siltä mitään yhdistävää teemaa voikaan havaita. Mielleyhtymä johtuu mittakaavan lisäksi suureellisesta tuotantotyylistä, jonka sekaan peruskokoonpanolla soittava rock-yhtye hukkuu täydellisesti. Edes pari riisuttua pianoballadia eivät poista sitä ähkyn tunnetta, jonka erityisesti Awcmon kuulijalle aiheuttaa. Noyoucmon helpottaa painetta selvästi, mutta olisi keskiarvo voinut parempikin olla.