Ghosts on TV: Iridescent

Soliti

Post-rockin laajoilla kentillä operoiva Ghosts on TV on löytänyt kolmen vuoden syklistä sopivan rytmin pitkäsoitoille. Yhtye julkaisi kolme vuotta sitten itsensä mukaan nimetyn kakkosalbumin, kiteyttäen yhden jakson kehityksestään. Mielestäni yhtye löysi tuolloin samalla omimman soundinsa, levyn tehdessä pesäeroa kuuden vuoden takaiseen I Am Not Dead, I Am 55 Today -debyyttialbumiin.

Kolmen vuoden takaiset tapahtuvat vaikuttivat monella tapaa uudelta alulta ja odotin kai jatkoa nopeammin, mutta julkaisurintamalla koitti pitkän hiljaisuuden aika. Viime talven lopuilla ilmestyi viimein päälle seitsenminuuttinen CCTV-sinkku, joka kaikessa pehmeydessään ja soundikenttien lempeässä avaruudessa yllätti. Mihin jäivät post-rockin tyrskyt ja surinakitaravallit? Albumin toinen sinkku, askeleen reippaammin poprokkaileva Amber & Gold, ei sekään heitä julmia aaltoja niskaan, vaan keskittyy ennemminkin lepäilemään kultaisessa auringonpaisteessa.

Näennäisesti hyvinkin paljon on siis muuttunut, mutta musiikin syvimmät perusteet ovat kolmannella albumilla mielestäni edelleen sukua aiemmille kokonaisuuksille. Soundin laveus ja syvyys ovat tallella, eivätkä äänikenttien rakenteet ole suinkaan simppeleitä tai ohuita. Etenkin tarkemmalla korvalla ja pidemmällä ajalla uudet palikat asettuvat hiljalleen uutta aikakautta julistavan teoksen osasiksi.

Iridescent on edeltäjiään asettuneempi, melodisempi ja kulmiltaan pyöreämpi kokonaisuus, mutta mistään soittolistojen pop-koneesta on aivan turha puhua GoTV:n yhteydessä. Kovemmat rypistelyt ovat vähissä, mutta kun American Cars Everywhere In America varoittamatta iskee muutaman kovan koukun ne myös tuntuvat. Avausraita Carry On My Wayward Son on sekin massiivinen tapaus, vaikka samaan aikaan kohottavia tuntoja twinpeaksmaisin efektein luokin.

Iridescent ei ole ihan sitä mitä odotin, mutta eipä ollut edellinenkään levy esikoisen läheinen sisarus, vaan ennemminkin kaukainen serkku. Nimikappale Iridescent muistuttaa kuvioiden osilla progehtavaa folkkia ja Glass Choirin raukea soundi tyytyy vain raahaamaan jalkojaan koulun tanssiaisten hitaana loppuillan numerona, kun ilmapallot ovat aikaa sitten laskeutuneet lattialle ja suurin osa sakista on jo poistunut juhlatiloista. Hetkeen jolloin saattaa varoittamatta tapahtua jotain taianomaista, kunhan vain ymmärtää rauhan arvon ja todella kuuntelee.

Sinne GoTV jää tällä erää keinumaan, vaan tuskin löydämme yhtyettä samaisesta paikasta enää seuraavan albumin aikaan.